1. Tim. 1:14 “Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.”

Joulukuun lopussa istuin vanhempiemme makuuhuoneen sängyllä ja silittelin äitini jalkoja. Hetkeä aiemmin äiti oli lyyhistynyt tiskipöydälle ja makasi nyt sängyllä. Olin soittanut ambulanssin mutta koska asumme maaseudun syleilyssä kaukana kaupungista, se tullutkaan sillä sekunnilla. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten lapsuuden, kun todella pelkäsin äitini kuolevan. Siinä istuessani kyselin itseltäni: Miten tällaisissa tilanteissa kuuluu toimia? Mitä jos nyt silitän viimeistä kertaa elävän äitini jalkoja? Tältäkö äidin iho todella tuntuu? Tuoltako näyttää äidin väsynyt ilme? Kuinka monta kertaa voin sanoa äidille rakastavani häntä? Monenväriset tapahtumat elämämme varrelta vilisivät silmieni edessä, samalla kun rukoilin Jumalalta apua. En tiennyt, kuinka olisin kaiken rakkauden ja kaiken sanottavani saanut sanoitetuksi. Paljon sisäistä puhetta muutaman kymmenen minuutin sisään, ja melko vähän oikeita sanoja sanottuna ääneen.

Olen kirjoittanut useita kirjeitä perheelleni elämäni aikana, jotta he voisivat lukea niistä asiat, jotka olisin halunnut sanoa, jos kuolisin niin äkkiä etten ehtisikään puhua. Kyllä. Olen kirjoittanut päiväkirjaani sillä silmällä, että se olisi julkaisukelpoista materiaalia läheisilleni, sitten kun aika minusta jättää. Hmm. Olen miettinyt viimeisiä sanoja ja mitkä niistä olisivat sopivan kauniita. Jep. Ja sitten kun tulee oikea tilanne, tuntuu ettei löydy yhtään sanaa. Just, luulin osaavani puhua, ja mähän olin suunnitellut sanojakin.

Ambulanssi tuli, ja me saimme hengähtää. Hengenvaaraa ei ollut. Kuitenkin, sinä iltana tapahtui jotain hyvin epätavallista: tämän illan äiti istui pitkään perheensä keskellä ja me keskustelimme. Yleensä äiti hääräsi pitkälle iltaan tehden kaikenlaisia kotiaskareita mennen meistä viimeisimpänä nukkumaan. Sinä iltana minäkin otin askeleen tai pari, ja istuin äidin viereen. Möykky puristi rintaa, mutta sitten… silitin hiuksia, halasin, itkin ja kerroin rakastavani häntä. Tällä kertaa muistin myös oikeasti kuunnella äitiäni ja hänen pelkoaan. Tällä kertaa se olin minä, joka huolehdin äidistä.

Olin myös niin helpottunut ja kiitollinen, että olisin voinut juosta maapallon ympäri, hypätä yhdellä loikalla kuuhun, kirmata Saturnuksen renkaat ympäri ja palata The ihmisenä maahan.  Kuitenkin, aina olen ja tulen olemaan vain ihminen ja Jeesus onkin - The ihminen, The Jumala. Minä pyysin äidiltä anteeksi, että olin niin hermostunut ja peloissani ennen ambulanssin tuloa. Minä olisin halunnut olla tukevampi puu, johon nojata: onhan äiti antanut minun nojata tukevaan varteensa, joskus ehkä liiankin usein. Äiti armahti, ja niin armahti Jeesuskin.  

Tapauksen jälkeen olen monta kertaa kiittänyt Herraa Jumalaa siitä, että meidän äidin aika ei ollutkaan siinä ja saimme kaikki lisäaikaa äidin seurassa. Saimme sanotuksi niin monia asioita, jotka olisivat ehkä jääneet sanomatta ilman tätä tapausta. Liian usein tyhmä kiire juoksuttaa kaikkein rakkaimpien ohi, kunnes tulee hetki, jolloin on pakko pysähtyä. Ja silloin tarvitaan armoa. 

-Niina