Kutsuttu... repimään.. särkemään.. tuhoamaan?

Eräässä opiskelijoiden illassa pysähdyimme Jeremian ensimmäisen luvun äärelle. Minun silmiini ponnahtivat sanat:

”Minä annan sanani sinun suuhusi. Minä asetan sinut tänä päivänä kansojen ja valtakuntien yläpuolelle. Sinun tulee repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää, rakentaa ja istuttaa.” (Jer.1:9-10)

Olisin hymyillyt viimeisille kahdelle sanalle. Mutta sitä edeltävät – mitä ihmettä? Ja kuitenkin yhä varmemmin alan uskoa, että ne todella pitävät paikkansa. Myös meidän kohdallamme.

Tiedättekö sen ajatuksen, kun kuuntelette jonkun opiskelutoverin kertovan elämästään tai vain vierestä katselette kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita hän on saanut elämässään. Ja sitten jossain välissä alatte miettiä, että mitä minä olen elämälläni tehnyt. Että olen ripustautunut kaikin voimin Jumalaan, päättänyt elää joka ikisen hetken Hänen yhteydessään. Ja jos joku ulkopuolinen katsoisi elämääni, ei hän näkisi siinä varmasti mitään ihmeellistä. Ennemminkin vertaisi opiskelutovereihini ja katsoisi, miten paljon he ovat saaneet elämässään aikaan.

Aloin kuitenkin miettiä... Mitä kun näillä ihmisillä tulee elämässään hetki, kun kaikki ei menekään hyvin. Lapsi joutuu leikkaukseen. Parisuhteessa tulee ongelmia. Jää työttömäksi. Ei ole mitään mihin palata. Ikään kuin he olisivat koko elämänsä rakentaneet korttitaloa, keskittyneet kohottamaan sitä korkeuksiin. Ja minä hetkenä tahansa, pienenkin tuulenhenkäyksen saattelemana, se voi tulla ryminänä alas.

Ja toisaalta, jotain täytyy tapahtua. Jotain sellaista, joka saa heidät tajuamaan, että he eivät voi elää irrallaan Luojastaan. Joka saa heidät ymmärtämään, että he tarvitsevat anteeksiantoa. Armoa. Ei kukaan käänny Jumalan puoleen, jos he eivät koe jollakin tasolla tarvitsevansa häntä - vai kääntyvätkö?

Eikö olisi parempi, jos heidän ei tarvitsisi odottaa siihen kuuluisaan viimeiseen hetkeen, jolloin he viimein ymmärtäisivät, mitä he ovat koko elämänsä etsineet? Että me jollakin keinoin saisimme särjettyä heissä sen illuusion, että he pärjäävät omillaan, että he voivat koko elämänsä rakennella korttipinoaan.

Olisinko minä valmis siihen? Puhkaisemaan onnellisen kuplan? Jotta he eivät joutuisi menemään elämässään niin pitkälle, että huomaavat lopulta, ettei ole mitään mihin tarttua. Jotta he eivät joutuisi putoamaan tyhjyyteen.

”Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte. Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kuule hänen ääntänsä ja riipu hänessä kiinni, sillä siinä on sinun elämäsi ja pitkä ikäsi, ja niin sinä saat asua siinä massa, jonka Herra sinun isillesi, Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, vannotulla valalla on luvannut heille antaa.” (5.Moos.30:19-20)

Kuvissa yksi Britannian parhaista mahdollisuuksista itsemurhaan. Johon kaikki voi pahimmillaan päättyä.

- Anna-Mari, joka kiittää Mannaa edellisestä kirjoituksesta, joka inspiroi minua puolestani tähän (kuvat © Anna-Mari)