Ainoa tapa elää

Huomaan, että omat ajatukseni lähtevät liikkeelle toisten esittämistä ajatuksista. Niin näkyy käyvän tässäkin blogissa. Luin Miikan kirjoituksen ja aiemmin olin lukenut sitä edeltävän Liinan jutun ja huomasin, että tässä ollaan vuorovaikutuksen lähteillä. Ja syvimmilläänhän meidän elämämme on vuorovaikutusta toisten – ja Jumalan – kanssa. Takaisin ajatuksiini.

Minulla on sunnuntaitapa. Sen voisi todeta italialaisittain. Dolce far niente. Englannos kuuluisi. The sweetness of doing nothing. Päämääränäni on vain levätä Jumalan läsnäolossa. Kyllä. Vaikka esseet ja tenttiinluvut ja gradu kilpaa huutaisivat tekemistään niin en koskekaan niihin. Usein en ajattelekaan niitä. Ajatukseni ovat kohdistuneet Raamatun päähenkilöön. Jumalaan.

Eilinen sunnuntai sai ilmaa siipiensä alle edellisestä illasta. Kävin katsomassa ihmiskauppaa käsittelevän Nefarious dokumentin. Pystyin pitämään kyyneleeni sisälläni siihen saakka, kun entiset ihmiskaupan uhrit alkoivat kertoa, miten olivat kohdanneet Jumalan. Henkihieverissä, piiskottuina, kaiken ihmisarvonsa ja itsekunnioituksensa menettäneinä nämä naiset kertoivat, miten heidän ainoa ajatuksensa oli Jumala. Että Jumala pelastaisi heidät. Että he saisivat nähdä Jumalan. Ja he saivat. Jumala pelasti jonkun hengen. Pari heistä kertoi unesta, jossa saivat kohdata Jeesuksen. Ja miten Jeesus vain rakasti heitä. Ei syyttänyt heitä mistään. Ei ylenkatsonut. Vain rakasti. Ensimmäistä kertaa elämässään nämä ihmiset saivat kokea, että heillä on ihmisarvo. Jumala toteutti lupauksensa.

”Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: <<Tässä minä olen.>>” 

(Jes.58:9)

Aloin miettiä, miten oikeutettu olen saadessani jo nyt kokea Jumalan läsnäolon. Että minun ei tarvitse odottaa viimeiseen hetkeen. Saan elää joka ikisen päivän elämästäni Jumalan kanssa.

Ja niin. ”When all of a sudden I am unaware of these afflictions eclipsed by glory and I realize just how beautiful you are and how great your affections are for me” Jumalan suuruus ja pyhyys on paljon suurempi kuin mikään siitä kivusta tai syyllisyydestä mitä me koemme. Se vetää puoleensa, se voittaa kaiken.

”We are his portion and he's our prize, drawn to redemtion by the grace in his eyes. If grace is an ocean we are all sinking. So heaven meets earth like a sloppy wet kiss and my heart turns violently inside of my chest. I don't have time to maintain these regrets when I think about the way he loves us.” Jeesuksessa taivas on kohdannut maan niin radikaalilla tavalla, niin persoonallisesti... En itse ole mitenkään erityisen koirarakas ihminen mutta noista sanoista ”sloppy wet kiss” mulle tuli mieleen se, kun joku koira tulee nuolemaan sun kasvot ja vaikka siinä ois ollut kuinka surullinen tai mitä tahansa niin siinä tilanteessa ei voi olla hymyilemättä. Se saa ajatukset pakosti pois kaikesta muusta.

En tiedä saanko välitettyä tätä ajatusta teille. Mä oon laulanut tuota biisiä kohta pari päivää putkeen (biisin nimihän on ”How he loves us.”, jonka voi kuulla esimerkiksi täältä: http://www.youtube.com/watch?v=ZhY_nuw7-HA ). Me ollaan niin etuoikeutettuja. Jumala vaan toivoo, että me käännyttäisiin hänen puoleen. Hänen kanssaan me saadaan elää vapaina orjuuden ikeistä. Rakastettuina. Sielunvihollisella ei oo meihin mitään valtaa. Ja kaikki tässä maailmassa huutaa heikoimpina hetkinään sen Jumalan puoleen, jonka kanssa me saadaan kulkea muutenkin joka ikinen päivä. Tämän maailman luojan ja voittajan kanssa.

 

Luetaan Raamattua. Se on meille lahja, jonka avulla me saadaan oppia, millainen meidän Jumala on. Kuvaus hänestä, joka on niin paljon Suurempi kuin tämä maailma ja joka me saadaan vielä kerran nähdä livenä. Rukoillaan. Sekin on lahja, mulle ainakin ainoa todellinen hetki, jolloin mä nään asiat todella Jumalan perpektiivistä. Kohdataan ihmisiä, niin että he saa kokea, että on joku suurempi. Joku jonka rakkaus on paljon täydellisempää kuin miehen tai vaimon rakkaus. Jonka kautta meidät joka ikinen on luotu. Joka näkee meissä sen, mitä on meihin asettanut ja janoaa sitä henkeä mustasukkaisen kiihkeästi. Vain siinä me saadaan kokea, että meitä todella arvostetaan, kunnioitetaan ja rakastetaan varauksettomasti. Me ollaan Pyhän hengen temppeleitä. Ei luotuja yrittämään saavuttaa ihmisten arvostusta, vaan kokemaan, miten joku on arvostanut ja rakastanut meitä niin paljon, että on kuollut meidän puolesta. Joku joka janoaa olla suhteessa meidän kanssa. Suhteessa, joka loppujen lopuksi on ainoa todellinen tapa elää.

Nyt ehkä lopetan. Voitte jatkaa kommenttiboksissa tai uusilla kirjoituksilla tai omilla rukouksilla tai ylistyksillä tai kahvipöytäkeskusteluilla tai millä haluattekaan.

- Anna-Mari (joka myös otti ylläolevan kuvan)