Sivut

9. helmikuuta 2014

"Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni"


Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä minun vikani ole sinulta salassa. Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua, Israelin Jumala. (Ps.69:6-7)

Psalminkirjoittajan sanat ovat minulle hyvin tuttuja. Olen tottunut siihen, että jokaisessa rukoushetkessä Jumalan kanssa, kun kerron Hänelle päivästäni ja mitä on tapahtunut, joudun myös aina toteamaan sen, että jotain on mennyt pieleen. Olen tehnyt syntiä, olen toiminut väärin itseäni ja toisia kohtaan, olen rikkonut Jumalan tahtoa ja olen ollut itsekäs ja laiminlyönyt mahdollisuuksiani auttaa muita. Jumala tietää sen kaiken jo ennen kuin mainitsenkaan asiasta, mutta on hyvä myös itse tunnustaa oma virheellisyytensä. Jumala tuntee minut ja sinut, meidät kaikki - ja tietää, ettei meissä itsessämme ole mitään hyvää. Kuitenkin minulla, vaikka teenkin väärin, on sydämessäni halu toimia Jumalan tahdon mukaan. Minulla on halu päästä eroon synnistä - asioista jotka erottavat minua Jumalasta ja siten estävät Jumalan rakkauden täydellisen toteutumisen elämässäni. Mutta on myös toinen syy siihen, miksi haluan muuttua. Niin kuin psalminkirjoittajallakin, minulla on usein sydämelläni rukous: ”Älä anna minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua”. Kaikki meistä ovat vajavaisia ihmisiä, mutta en halua olla omien tekojeni tai sanojeni kautta haittaamassa tai estämässä muiden pyrkimyksiä kohti Jumalaa. Mieluiten haluaisin olla heitä auttamassa ja tukemassa, mutta niissä hetkissä joissa en siihen pysty, joudun pyytämään Jumalaltani, etten sentään olisi heille esteenä. Onneksi Jumala on meitä kohtaan armollinen.

Niin minä sanoin: "Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin." Silloin lensi minun luokseni yksi serafeista, kädessään hehkuva kivi, jonka hän oli pihdeillä ottanut alttarilta, ja kosketti sillä minun suutani sanoen: "Katso, tämä on koskettanut sinun huuliasi; niin on sinun velkasi poistettu ja syntisi sovitettu". Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: "Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme?" Minä sanoin: "Katso, tässä minä olen, lähetä minut".  (Jes.6:5-8)

Jesaja kertoo sellaisesta oman elämänsä vaiheesta, jossa Jumalan voima kohtasi häntä ja hän joutui tunnustamaan oman virheellisyytensä. Jumalan vastaus ei ollut arvosteleva tai tuomitseva. Sen sijaan Hän kosketti Jesajaa, ja muutti tämän elämän. Samoin Hän voi tehdä meillekin tänään. Muutos ei tule välttämättä näkyviin hetkessä. Jesajallakin oli omat kipuilunsa Jumalan kanssa vielä myöhemmin. Kuitenkin, vaikka virheellisyytemme ja vajavuutemme tulee aika ajoin näkyviin, niin Jumalan lupaus on totta: meidän syntimme on annettu anteeksi ja meidän velkamme on poistettu.

Kysymys ei ole meidän virheettömyydestämme (tai ehkä oikeammin virheellisyydestämme): Jumala on kykenevä ja halukas korjaamaan meidän puutteemme ja antamaan anteeksi syntimme. Kysymys on siitä, mitä vastaamme kun Jumala kysyy: ”kenet minä lähetän?”. Rukoilen sinua, Jumala, että voisin tänäkin päivänä vastata tuohon kysymykseen niin kuin Jesaja: ”Katso, tässä minä olen, lähetä minut”.

- Miika 

2 kommenttia:

  1. Miika, lämmin kiitos tekstistäsi!

    Olen itse viettänyt rukoushetkiä hyvin samanlaisten teemojen äärellä ja siksi kirjoituksesi tuli lähelle. Koen, että yksi kristittynä elämisen suurimmista vaikeuksista on hyväksyä oma syntisyys ja samalla ottaa vastaan Jumalan armo. Minä, kaikkine tähänastisine synteineni, olen täydellisesti armahdettu. Ja minä, täydellisesti armahdettu, teen jatkuvasti lisää syntiä! Kuinka anteeksiantamattomalta se usein tuntuukaan.

    Kaipaan yhä uudelleen Isäni luokse, voidakseni kertoa, kuinka tänään rikoin Häntä vastaan. Ja kuullakseni jälleen, että tekoni on kyllä väärin, mutta saan sen anteeksi. Jeesuksen tähden, saan anteeksi. Eikä minun tarvitse enää kantaa tuskaa synnistäni. Herra puhdistaa meidät, yhä uudelleen.

    Olen aivan viime aikoina miettinyt ripittäytymisen tärkeyttä. Kuten kirjoitat: "Jumala tietää sen kaiken jo ennen kuin mainitsenkaan asiasta, mutta on hyvä myös itse tunnustaa oma virheellisyytensä." Kun kannamme syntimme Herran eteen, saamme kerta kerran jälkeen kokea, kuinka Hän vapauttaa meidät synnin kahleista! Sillä, sanojasi jälleen lainaten: "Jumala on kykenevä ja halukas korjaamaan meidän puutteemme ja antamaan anteeksi syntimme."

    Amen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Johanna :)

      Tämä on todellakin yksi kristityn elämän suurista vaikeuksista oppia ja ymmärtää. Ainakin itse törmään jatkuvasti yhä uudelleen siihen, vaikka tiedän että Jumala armahtaa. On vaikea ymmärtää sitä, miten Jumala voi rakastaa meitä, vaikka olemme tällaisia kuin olemme. Minua on kuitenkin monesti lohduttanut se ajatus, että jo meidän ollessamme Jumalan vihollisia Hän rakasti meitä (Room. 5:8-11). Miksi Hän nyt sitten peittäisi meiltä rakkautensa?

      Olen myös itse miettinyt viime aikoina ripittäytymistä. On tärkeää tuoda synnit Jumalalle, mutta joskus voi auttaa myös ripittäytyminen toiselle ihmiselle. Ihanteellisinta minusta olisi se, että esim. kaksi ihmistä voisi sopia keskenään sen, että kumpikin voi aina kysyä toiselta miten menee ja toiselle voisi aina kertoa luottamuksellisesti sen(kin), jos on mennyt asiat pieleen. Tällainen vastavuoroinen suhde voi kantaa silloin, kun on itse vaikea uskoa sitä, että Jumala haluaa antaa meille anteeksi. Toiselta voi myös saada rukoustukea ja neuvoja, miten välttää lankeaminen uudelleen.

      Onneksi Jumala on hyvä ja armollinen :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!