Usein kuitenkin tuntuu jo heti aamusta, että maailma ei
odota. Päivä lähtee käyntiin väärinpäin, vääristä asioista käsin. Sähköpostit,
uutiset, koulutehtävät, blogit ja twitter-viestit täyttävät ajatukset.
Viime sunnuntaina heräsin ja punnitsin mielessäni kysymystä:
lähdenkö nyt messuun vai mitä kaikkea muuta ehtisinkään tehdä sinä aikana? Onko
järkeä?
Messussa sitten, kuten usein aiemminkin, saarna kolahti
omalle kohdalle. Pappi aloitti kysymällä: Kannattiko tulla messuun? Ja jatkoi puhumalla siitä miten me ihmiset
punnitsemme ja laskelmoimme. Tämän tehokkuuden ja hyödyn maksimoinnin jalkoihin
jää usein myös Jeesuksen kanssa viettämämme aika. Alamme punnita myös sitä
hyötynäkökulmasta ja arjen kiireiden keskellä tuntuu vaikealta pysähtyä ja
hiljentyä Sanan ja rukouksen äärelle.
Jeesuksen opetuslapset luopuivat aikanaan monista asioista
lähtiessään seuraamaan Jeesusta. Myös heidän mieleensä nousi välillä
samanlaisia kysymyksiä: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä
me siitä saamme?” (Matt. 19: 27)
Viime viikolla rukoilin ystävän kanssa ja hänelle tuli
rukouksessa mieleen kuva, jossa kävelin Jeesuksen kanssa rannalla. Kävelimme
rauhallisesti ja Jeesus nosti aina välillä hiekasta simpukan, avasin sen ja
näytti minulle sen sisällä olevan kauniin helmen.
Jeesus kaipaa juuri minua lähelleen. Ja minä kaipaan
Jeesuksen lähelle. Hänen kanssaan vietetty aika ei mene hukkaan.
Jumalan armo on asia, jota emme omalla laskelmoinnilla ja yrityksellä voi saada. Jumalan armoa ei ansaita, vaan se saadaan lahjana. Minä voin kuitenkin tehdä valintoja, joiden ansiosta voin viettää enemmän aikaa Jeesuksen kanssa. Silloin Hän saa tilaisuuden näyttää minulle kauneimpia helmiään ja armonsa laajuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!