Kärsimyksen siunaus

Ensin on oltava kipu.

Vasta silloin, Hän voi parantaa.

Ensin on oltava kärsimys.

Vasta silloin, Hän voi sulattaa sen pois.

Ensin on oltava vaikeaa.                

Vasta silloin, Hän voi lohduttaa.

Ensin on oltava syntinen.

Silloin, vasta silloin, voi Herra tulla ja armahtaa. 

 

Miksi on olemassa kärsimystä? Tätä kysymystä olen pohtinut lukuisia kertoja. Mikä virka on kaikella sillä tuskalla, joka kirkuu itseään ulos kaupunkien kaduilla. Tai tuskalla, joka vierii hiljaisina kyyneleinä viattoman lapsen poskilla. Mikä virka? Miksi? Herra, Miksi? Ja miksi osalle ihmiskohtaloista kipua ja tuskaa ja pelkoa ja hätää on kasattu harteille sellaisia määriä, että pieni ihmishahmo tärisee alati sen painon alla. Ja lopulta ehkä musertuu.

                                                                             

Herran vastaus kuuluu:

”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.” Matt. 5:4

”Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja Hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.” Ps. 34:19-20

Herra sallii kärsimyksiä. Mutta Hän ei tekisi mitään syyttä. Kärsimyksellekin täytyy olla jokin tarkoitus. Herra lupaa, että jokainen murheellinen tulee saamaan lohdutuksen. Ja että Hän itse on lähellä särkyneitä. Hän pelastaa. Hän vapahtaa kärsimyksistä. Ajallaan.

Olin kerran kävelemässä pakkasillassa kotiin. Mieleni oli virkeä ja iloinen. Siinä onnellisessa hetkessä jokin johti ajatukseni tämän ikuisen kysymyksen äärelle: miksi täytyy olla kärsimystä, kun onni maistuu niin suloiselta? Esitin Herralle kysymykseni. Haastoin Häntä. En muista tarkkaan, millaisia oivalluksia tein tuona iltana. Mutta yhden minä muistan. Muistan pohtineeni, että koska Jumala on kaikkivoipa, Hän olisi voinut estää syntiinlankeemuksen. Kaikkivoipa voi, eikö totta? Hän olisi voinut johtaa kaiken toisin. Siten, että täällä maan päällä olisi pelkästään kaunista ja hyvää. Ehkä eläisimme sovussa keskenämme ja lämpimässä suhteessa Luojaamme. Tätä kaikkea Herra varmasti toivoo tälläkin hetkellä. Kuitenkin Hän on tahtonut suoda meille mahdollisuuden valita, Hän on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Hän on sallinut meille mahdollisuuden kärsiä.

Ajattelin tuona iltana, että koska Herra on sallinut kärsimyksen osaksi luomaansa maailmaa, ehkä maailma on, sittenkin, kauniimpi ja parempi paikka tällaisena? Ehkä Herra sallii kärsimyksen voidakseen lohduttaa, parantaa ja armahtaa. Ehkä lohdutuksen, parantamisen ja armahtamisen lahjat ovat niin arvokkaita, että Herra tahtoi suoda ne osaksemme. Näiden lahjojen luokse ei pääse muuta kuin kärsimyksen sillan kautta.

Kärsimys, on kärsimystä. Kärsimyksessä itsessään ei ole mitään kaunista eikä runollista. Vain kipua, kyyneleitä, pimeää. Herra voi kuitenkin monin tavoin siunata meitä kärsimyksen kautta. Hänen valonsa voi läpäistä synkimmänkin pimeyden. Tuskan tuhkamailta versovat usein kauneimmat ja syvimmät runonsäkeet sekä suurimmat elämänviisaudet, näin olen itse monesti saanut huomata. Mutta kun on kärsimyksen aika, silloin on kärsittävä. On upeaa, mutta ei mitenkään itsestään selvää, jos vaikeimpina aikoina jaksaa huutaa avukseen Herraa. Ajattelen, että olisi tärkeää huutaa Herralle kaikki kipu, paljaasti, sellaisenaan. Vihaisesti, kapinoiden, peläten. Hän on meidän Taivaallinen Isämme. Hän tietää kyllä kaiken, mitä koemme. Meidän ei tarvitse piilottaa Häneltä mitään.

Lähes aina, kun olen miettinyt kärsimyksen tarkoitusta, olen pohtinut myös sitä, onko minulla itselläni oikeutta kokea kärsiväni. Minulla on omat kipuni, mutta tiedän, että on olemassa paljon suurempia kärsimyksiä. Olen nähnyt kärsimystä, joka on saanut minutkin kärsimään, vaikka olen seurannut kärsijää vierestä. Olen kuullut tarinoita kärsimyksestä, jonka määrä ja voima käy täysin yli ymmärrykseni. En pysty ymmärtämään enkä hyväksymään sellaista tuskan suuruutta. Tämän vuoksi olen vähätellyt omia kipujani. Olen vakuutellut itselleni, ettei minulla ole syytä valittaviin sanoihin. Minullahan on kaikki varsin hyvin. Verrattuna todellisiin kärsimystaistelijoihin.

Meistä jokainen on ainutkertainen yksilö. Meillä on oma ainutlaatuinen tapamme tuntea ja kokea. On vääryys Jumalan luomaa ihmislasta kohtaan verrata häntä toisiin. Kristitty sisareni, vain sinä tiedät oman kipusi. Vain sinä tiedät, kuinka paljon se koskee. Ethän tee samaa virhettä kuin minä ja lähde vertaamaan kärsimystäsi toisten kärsimyksiin! Kipusi ei liukene pois vähättelemällä, vaan todennäköisesti se vaikeutuu ja monimutkaistuu.

”Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.” 2. Kor. 1:3-4

Herra tahtoo lohduttaa kärsivää. Hän tahtoo siunata lastaan laskemalla lohdun hänen sydämelleen. Voisiko sydän omistaa suurempaa aarretta, kuin lohdun, joka hoitaa hellästi kipeitä arpia ja valaa toivoa? Lohtu, jolla Isämme on lohduttanut meitä, on oma henkilökohtainen aarteemme, mutta samalla se on yhteisön hyväksi koituva työväline. Lohtu, jonka olemme osaksemme saaneet, koituu lohdutukseksi heille, jotka kunakin aikana ahdistuksessa vaeltavat.

-Johanna