Hän antoi meille meidän onnemme

Katsoin hetki sitten elokuvan Atonement - Sovitus, jonka viimeiset sanat edelleen kaikuvat mielessäni. I gave them their happiness. Vertasin mielessäni elokuvan ihmisten tekemää sovitustyötä Jeesuksen sovitustyöhön. Mietin, miten he kuten mekin, aina sovitamme tekojamme, jotta voisimme elää ilman häpeää ja syyllisyyttä. Mutta Jeesus sovitti meidän syntimme, jotta me saisimme elää vapaina.

Luin viimeksi Markuksen evankeliumista Getsemanen tapahtumia. Erityisesti Jeesuksen kiinniottamista edeltäviä tapahtumia.

He tulivat Getsemane-nimiseen paikkaan, ja Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä rukoilen.” Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen hän otti mukaansa. Hän alkoi nyt tuntea kauhua ja ahdistusta. Hän sanoi heille: ”Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa.” Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse. Hän sanoi: ”Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.” (Mark.14:32-36.)

Aloin jollakin tasolla ymmärtää, miten Jeesus ennen kuolemaansa tunsi meidän tuskamme ja kipumme jo etukäteen. Tunsi, miten tämä maailma tulisi sattumaan meitä. Tunsi, miten me tulisimme rikkomaan itseämme ja ympärillämme olevia ihmisiä. Ja se tunne otti hänet valtaansa. Niin syvästi, että hän olisi halunnut välttyä siltä hetkeltä, kun hänen fyysisesti piti kohdata se kaikki. Meidän syntimme.

Hän kuitenkin halusi tehdä Isänsä tahdon. Antaa mahdollisuuden sille elämälle, jonka tämän maailman Luoja oli meille alun perin tarkoittanut. Sen kauniin, puhtaan, vilpittömän elämän, jota hän tarkoitti, kun sanottiin: ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1.Moos.1:31.) 

Hän antoi meille meidän onnemme.

Sen onnen, jota ei voi saavuttaa ihmisten kautta, yrittämällä rakastaa ja repiä ihmisistä vastarakkautta, niitä viimeisiäkin rippeitä itsestä ja toisista. Jota ei voi saavuttaa intohimolla, sydämen palolla mitään taiteenlajia, elämäntehtävää, ihmistä, mitään kohtaan. Jota ei voi saavuttaa yrittämällä elää ihailun kohteena, ulkopuolelta asetettujen standardien mukaan.

Jonka voi saavuttaa ainoastaan antamalla oman särkyneen ja murtuneen sydämen Jumalalle, todeten, ettei minussa itsessäni ole tässä maailmassa mitään hyvää, ja antamalla hänen puhaltaa jälleen eloon kovettuneen, rikotun, tallotun sydämen. Joka voi jälleen sykkiä ensisijaisesti hänelle.

Vai luuletteko, että Raamattu syyttä sanoo: ”Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut”? (Jaak.4:5)

Vasta sitten olemme kykeneväisiä rakastamaan myös luotua. Vapaudesta käsin.

- Anna-Mari