Tänään meillä on juhlat!

Ja hän [Jeesus] sanoi myös sille, joka oli hänet kutsunut: "Kun laitat päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, älä sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita, etteivät hekin vuorostaan kutsuisi sinua, ja ettet sinä siten saisi maksua. Vaan kun laitat pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas, koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa." (Luuk. 14: 12-14)

Jeesus kehottaa laittamaan juhlat pystyyn, mutta vieraat ovatkin hieman toisenlaisia kuin saattaisi kuvitella. Kun me laitamme pöydän koreaksi, kutsumme mielellämme käymään ystäviämme, joiden kanssa voimme jakaa elämäämme, saada neuvoja ongelmiimme ja ylipäätään vain viettää mukavaa aikaa yhdessä. Usein odotettavissa on myös vastavuoroinen käynti toisen luona, jolloin saa nauttia kaikista vierailun eduista, eikä edes tarvitse itse leipoa! Tällaisillekin hetkille on toki paikkansa, mutta niihin Jeesus ei tässä Raamatunkohdassa viittaa. Sen sijaan Jeesus kehottaa kutsumaan hyvin sekalaista joukkoa, joka harvoin saa kutsua mihinkään bileisiin. Joukkoa, jonka kanssa kukaan ei tule pöytään istumaan, joka istuu illat kotona yksin ja miettii miksi kukaan ei välitä. Joukkoa, jolla ei edes ole kotia minne mennä. Varmasti sinäkin tunnet tällaisia ihmisiä, tai ainakin näet heitä päivittäin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten paljon aikaa minulla menee elämässäni ”hukkaan”. Tarkoitan tällä sellaisia hetkiä, jotka ovat ikään kuin muiden hetkien välissä. Kahden luennon välissä on tunti vapaa-aikaa. Odotan ystävää tapaamiseen ja hän ilmoittaa myöhästyvänsä puoli tuntia. Matkustan bussilla kotiin enkä ole ottanut opiskelumateriaaleja mukaan. Mitä tekisin? En ole erityisen väsynyt, enkä varsinaisesti keksi mitään hyödyllistä tekemistä. Yleensä vain päädyn käveleskelemään ympäriinsä ja turhaudun kun aika ei tunnu kuluvan. Viime päivinä olen kuitenkin tuntenut kutsua astua ulos mukavuusalueeltani: jos alkaisinkin keskustella jonkun kanssa tai auttaisin jotakuta, joka apua tarvitsee? Kaiken ei aina tarvitse olla niin monimutkaista tai suunniteltua. Mitä tällaisessa spontaanissa hetkessä voisi tapahtua?

Tapaaminen ystävän, tuttavan tai perheenjäsenen kanssa saattaa useinkin olla mukava kokemus. Joskus se saattaa olla jopa valtaisan hieno hetki, ja näille tapaamisille on ehdottomasti oma, tärkeä paikkansa. Monesti se voi kuitenkin olla myös melko yhdentekevää, normaalia, jo nähtyä tai jopa tapahtua velvollisuudentunnosta. Mutta entä jos kutsuisit seuraasi jonkun ihmisen, joka viettää lähes jokaisen päivänsä yksin? Entä jos keskustelisit henkilön kanssa, joka ei ole koskaan saanut kunnolla tulla kuulluksi? Entä jos ottaisit taloosi vieraaksi ihmisen, jota muut katsovat nenänvartta pitkin tai jopa halveksivat? Mitäpä jos jopa uskaltaisit lähtiessä halata henkilöä, joka ei ole koskaan saanut tuntea rakkautta? Eikö sellainen hetki olisi ihmeellinen ja ainutlaatuinen teille molemmille? Tämä on myös Jeesuksen esimerkin mukaista toimintaa. Jeesuksella ei ollut taloa, mihin hän olisi vieraita kutsunut, mutta hän itse meni sellaisten ihmisten luokse, jotka eivät muiden silmissä olleet mitään. Hän otti tykönsä lapsia, naisia, samarialaisia ja sairaita, vaikka se ei ollut tavanmukaista. Ja Jeesus muutti näiden ihmisten elämän. Joten seuraavan kerran, kun pistät kahvinkeittimen päälle tai vain kävelet ympäriinsä kaupungilla miettien miten tappaisit aikaa, pysähdy hetkeksi pohtimaan, voisitko astua ulos mukavuusvyöhykkeeltäsi ja osoittaa rakkautta jollekin sellaiselle ihmiselle, joka tarvitsee sitä kipeästi.

- Miika