Pelot ja ihmeet

Ap. t. 12:7 ”Mutta yhtäkkiä hänen edessään seisoi Herran enkeli ja huone oli täynnä valoa, ja enkeli töytäisi Pietarin hereille sanoen: 'Nouse kiireesti.' Kahleet putosivat Pietarin käsistä."

Kuningas Herodes oli mestauttanut joitakin seurakunnan jäseniä ja päätti vangita Pietarin. Pietaria vartioitiin tarkoin ja pakoyritys ilman Herran apua olisi ollut luultavasti mahdoton toteuttaa. Vaan mitä teki seurakunta? Se rukoili lakkaamatta Pietarin puolesta (Ap. t. 12:5). Yönä, joka edelsi Pietarin oikeudenkäyntipäivää, Herra päätti vapauttaa Pietarin kahleista. Uskomattomalla tavalla Pietari pelastui toivottoman tilanteen edessä. Meidän Jumalamme oli tuolloin kaikkivoipa, ja on sitä tänäkin päivänä.

Mitähän Pietari oli miettinyt vankityrmässä ollessaan? Oliko hän luottanut ja rukoillut lakkaamatta? Oliko hän ylistänyt ja kiittänyt Jumalaa, kaikesta huolimatta? Jaksoiko hän olla valona pimeyden keskellä Kristusta kirkastamassa? Pelkäsikö hän? Myöhemmät jakeet luvusta 12 kertovat, ettei Pietari itsekään aluksi uskonut tapahtumia todeksi, vaan luuli kaikkea näyksi. Siltä se kyllä alkuun kuulostaakin.

Monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen, kun lukee Raamatun tekstejä. Etsin usein inhimillisiä tunteita ja ymmärrettäviä lauseita. Tapahtumat kiehtovat, ja tietenkin ydinsanoma. Kuitenkin, jotta tekstiä voisi paremmin uskoa, siihen kaipaa tarttumapintoja, joihin voi hetkeksi tarrautua ja samaistua. Joskus voi olla vaikea eläytyä tähän Pietarin pelastautumismatkaan; aika harvoin joutuu itse tuollaisiin tilanteisiin. Ja kuitenkin, kaikenlaista uskomatonta tapahtuu edelleen, tänäkin päivänä.

Minun elämäni pelastautumiset ja seikkailut ovat pienemmässä mittakaavassa kuin Pietarin. Esimerkiksi muutama viikko sitten olin Helsingissä Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa, ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni istumaan Musiikkitalon ylimmälle parvelle. ”Huh ja huh, mä pyörryn ihan varmasti”, oli ensimmäinen ajatus jo lausuttu ääneen ennen kuin pelko ehti kunnolla paikalle.  Ne, jotka ovat istuneet Musiikkitalon parvella, tietävät mistä puhun. Siellä minä istuin kaksi ja puoli tuntia, korkeimmalla parvella, yrittäen välillä katsoa kymmenien metrien pudotusta alas. Ja alhaalla - orkesteri soitti.

Näin jälkeenpäin kauhukokemukset saattavat jopa naurattaa. Minä nauroin itselleni jo tuona iltana: olihan se aika huvittava tilanne. Istuin liimattuna penkissä, syvähengitellen, silmät visusti kiinni, pää taaksepäin kallistettuna. Ystäväni vieressä istui mummo samassa jamassa kuin minä ja tärisi niin, että penkkirivi hytkyi. Onneksi muistin rukoilla, sillä lopulta selvisin jonkinlaisena voittajana: pelastauduin pelon vankilasta. Tärisin penkissä konsertin loppuun saakka ja pelosta huolimatta, katsoin pelkoani silmästä silmään.      

´

© Anna Tikkanen

Sitä joskus tahtomattaan, joskus omasta tahdostaan, astuu vaaravyöhykkeelle. Onneksi meillä on Jumala, joka kaikesta huolimatta kulkee kanssamme. Ja vaikka sitä joskus putoaisi, Hän kyllä ottaa kiinni. “Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…”

 

-Niina