Puolustushyökkäys

 Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”
Luuk. 23:34
 
 
Me satutamme toinen toisiamme. Satutamme sanoilla ja satutamme teoilla. Joskus tarkoituksella, joskus täysin tietämättämme.
 
Kun minua satutetaan, sorrun helposti satuttamaan takaisin. Tahdon puolustautua. Toisen satuttaminen on väärin, mutta kuitenkin saatan antaa itselleni luvan siihen, jos minua on ensin satutettu. Puolustautumisen nimessä minä satutan takaisin. Mutta puolustautuminen ei ole mikään puolustus. Puolustautua voi myös tyynesti ja asiallisesti. Toisen tietoinen satuttaminen on aina väärin.
 
Jeesusta satutettiin hirvittävän paljon. Häntä lyötiin niin sanoin kuin teoin – lopulta kuolemaan asti. Jeesus ei hyökännyt takaisin. Ristillä kärsiessään hän pyysi, että Jumala voisi antaa anteeksi ihmisille, jotka olivat päättäneet, ilman minkäänlaisia todellisia perusteita, ristiinnaulita hänet. Jeesus ymmärsi, etteivät ihmiset tienneet, mitä he olivat tekemässä. Jeesus pystyi näkemään yli pilkkaavien sanojen ja väkivaltaisten tekojen.
 
Kun seuraavan kerran tulen satutetuksi, osaisinpa minäkin kääntyä Jumalan puoleen ja rukoilla satuttajani puolesta: ”Anna anteeksi hänelle, Herra, hän ei tiedä, mitä hän tekee.” Ehkä tämän jälkeen pystyisin vastaamaan satuttajalleni asiallisesti enkä siirtäisi hänen aiheuttamaansa kipua takaisin häneen. Mutta entä jos näen, että minua satutetaan täysin tietoisesti? Silloinkaan en saisi lyödä takaisin. Tietoisesti toimiessaankaan satuttaja ei välttämättä ymmärrä, mitä on tekemässä. Ja vaikka hän ymmärtäisi, se ei oikeuta minua satuttamaan häntä. Minun kuuluisi vastata hänelle asiallisesti, vaikka se tuntuisi mahdottomalta. Anoessani armoa hänelle toimin oikein niin häntä kuin itseänikin kohtaan. Puolustautuminen on hyvästä, sillä ei vääryyttä pidä hyväksyä. Mutta puolustautua voi monella tavalla, satuttamatta toista.
 
Tahtoisin toimia kuten Jeesus. Mutta tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Sillä minä olen yksi niistä syntisistä ihmisistä, jotka ristiinnaulitsivat hänet. Tahdon, mutta en tahdo tarpeeksi. Yritän, mutta epäonnistun. Tulen satutetuksi ja satutan takaisin. Toimin, ennen kuin ehdin edes ajatella. Joudun anomaan armoa itselleni vähintään yhtä useasti kuin anon sitä toiselle syntiselle.
 
Vaikka jo nyt tiedän, että tulen epäonnistumaan, aion silti yrittää. Aina, kun onnistun hillitsemään puolustushyökkäykseni, saan kiittää Herraa. Sillä vain Hänen voimassaan kykenen toimimaan oikein.
 
-Johanna

You were born for this

"Mutta Ester puhui Hatakille ja käski hänen sanoa Mordokaille: Kaikki kuninkaan palvelijat ja kuninkaan maakuntien kansa tietävät, että kuka ikinä, mies tai nainen, kutsumatta menee kuninkaan luo sisempään esipihaan, on laki sama jokaiselle: hänet surmataan; ainoastaan se, jota kohti kuningas ojentaa kultavaltikkansa, jää eloon. Mutta minua ei ole kolmeenkymmeneen päivään kutsuttu tulemaan kuninkaan tykö." Kun Mordokaille kerrottiin Esterin sanat, käski Mordokai vastata Esterille: "Älä luulekaan, että sinä, kun olet kuninkaan linnassa, yksin kaikista juutalaisista pelastut. Jos sinä tänä aikana olet vaiti, tulee apu ja pelastus juutalaisille muualta, mutta sinä ja sinun isäsi perhe tuhoudutte. Kuka tietää, etkö sinä juuri tällaista aikaa varten ole päässyt kuninkaalliseen arvoon?" Niin Ester käski vastata Mordokaille: "Mene ja kokoa kaikki Suusanin juutalaiset, ja paastotkaa minun puolestani; olkaa syömättä ja juomatta kolme vuorokautta, yöt ja päivät. Myös minä palvelijattarineni samoin paastoan. Sitten minä menen kuninkaan tykö, vaikka se on vastoin lakia; ja jos tuhoudun, niin tuhoudun." Niin Mordokai meni ja teki, aivan niinkuin Ester oli häntä käskenyt. (Ester 4:10-17)

Juutalainen kansa oli siirretty pakkosiirtolaisuuteen ja eli Persian valtakunnassa hajallaan. Eräs Persian valtakunnan suurimmista miehistä, Haaman, haluaa kostaa juutalaiselle kansalle ja tuhota sen täysin. Tässä tilanteessa Mordokai pyytää Esteriä, kuningatarta, puhumaan kuninkaan kanssa jotta tilanne voitaisiin pelastaa. Edeltävässä Raamatunkohdassa Ester vastustelee, koska hänellekin voisi käydä huonosti yrityksessä. En voi sanoa olleeni koskaan lähellekään vastaavassa tilanteessa kuin Ester, mutta olen kylläkin ollut tilanteissa joissa minua on pyydetty tekemään jotain, jota en ole halunnut tehdä. Syy on joskus ollut sama kuin Esterillä, pelko, harvoin tosin on ollut kyse niin vakavasta asiasta kuin oman henkensä menettämisestä. Kenties olen pelännyt vaikkapa torjutuksi tulemista tai negatiivista vastaanottoa. Joskus kyse on ollut aivan puhtaasti laiskuudesta tai omasta mukavuudenhalusta. On turvallisempaa vain jäädä omaan soppeensa ja yrittää maksimoida todennäköisyys sille, että itse pelastuu ja voi mahdollisimman hyvin. Mordokain vastaus iskee kuitenkin minuun. Voinko minä vain jäädä kotiin ja ajatella itseäni ja omaa pelastustani? Kyllä Jumala osaa auttaa hädässä olevia ilman minuakin, mutta millainen ihminen minä olen, jos kieltäydyn mahdollisuudesta auttaa, kun sitä minulle tarjotaan. Jumala on tehnyt minusta sen, mitä olen ja vienyt minut sinne missä vaikutan, tarkoitusta varten. En voi ajatella ainoastaan itseäni. Minulla on tehtävä viedä Jumalan valtakuntaa eteenpäin ja auttaa hädässä olevia niin hyvin kuin voin. Ja Jumala antaa meille siinä voiman, kun kuljemme rukoillen.

On toinenkin asia, minkä yhteydessä mietin Esterin tilannetta suhteessa omaani. Kun hän meni kuninkaansa ja kansan hallitsijan luokse, täytyi hänen pelätä sitä, tuleeko hän kuulluksi ja saako hän ylipäätään elää sen teon jälkeen. Tuohon aikaan edes kuningattarelle kuninkaan luokse pääseminen ei ollut itsestäänselvyys, sinne piti aina saada kutsu. Meidän tilanteemme on erilainen. Koko maailmankaikkeuden kuningas, meidän Herramme ja Jumalamme on aina meidän saavutettavissamme. Jumalan kutsu tulla luoksensa on aina voimassa, sen eteen ei tarvitse tehdä mitään, emmekä me voikaan. Joskus tuntuu siltä, että yritän niin kovasti ansaita pääsyni sisään, etten tajua oven jo olevan auki ja Isän odottelevan syli avoinna milloin tajuan sen. Meillä on jatkuvasti suora yhteys Isämme luokse. Hän on myös kaikkivaltias Jumala, niin meidän elämässämme kuin koko maailmassa. Miksi emme menisi Herran eteen ja pyytäisi Häneltä apua kaikkeen siihen, mitä elämässämme ja tässä maailmassa tulee vastaan. Hän voi muuttaa tilanteen ja pelastaa meidät ahdingon keskeltä, kuinka synkältä se ikinä näyttääkään. Siksi kehotankin sinua (ja samalla itseäni): vie kaikki se, mikä sinua painaa, Jumalan eteen. Hän kykenee toimimaan silloinkin, kun me emme siihen pysty. Ja Hän odottaa sinua juuri nyt.

Millaisia ajatuksia Esterin tarina sinussa herättää? Kirjoita ajatuksiasi kommenttiosioon, niin voimme yhdessä ihmetellä sitä, mitä Jumala haluaa meille puhua. :) Ole siunattu.

- Miika

Pelot ja ihmeet

Ap. t. 12:7 ”Mutta yhtäkkiä hänen edessään seisoi Herran enkeli ja huone oli täynnä valoa, ja enkeli töytäisi Pietarin hereille sanoen: 'Nouse kiireesti.' Kahleet putosivat Pietarin käsistä."

Kuningas Herodes oli mestauttanut joitakin seurakunnan jäseniä ja päätti vangita Pietarin. Pietaria vartioitiin tarkoin ja pakoyritys ilman Herran apua olisi ollut luultavasti mahdoton toteuttaa. Vaan mitä teki seurakunta? Se rukoili lakkaamatta Pietarin puolesta (Ap. t. 12:5). Yönä, joka edelsi Pietarin oikeudenkäyntipäivää, Herra päätti vapauttaa Pietarin kahleista. Uskomattomalla tavalla Pietari pelastui toivottoman tilanteen edessä. Meidän Jumalamme oli tuolloin kaikkivoipa, ja on sitä tänäkin päivänä.

Mitähän Pietari oli miettinyt vankityrmässä ollessaan? Oliko hän luottanut ja rukoillut lakkaamatta? Oliko hän ylistänyt ja kiittänyt Jumalaa, kaikesta huolimatta? Jaksoiko hän olla valona pimeyden keskellä Kristusta kirkastamassa? Pelkäsikö hän? Myöhemmät jakeet luvusta 12 kertovat, ettei Pietari itsekään aluksi uskonut tapahtumia todeksi, vaan luuli kaikkea näyksi. Siltä se kyllä alkuun kuulostaakin.

Monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen, kun lukee Raamatun tekstejä. Etsin usein inhimillisiä tunteita ja ymmärrettäviä lauseita. Tapahtumat kiehtovat, ja tietenkin ydinsanoma. Kuitenkin, jotta tekstiä voisi paremmin uskoa, siihen kaipaa tarttumapintoja, joihin voi hetkeksi tarrautua ja samaistua. Joskus voi olla vaikea eläytyä tähän Pietarin pelastautumismatkaan; aika harvoin joutuu itse tuollaisiin tilanteisiin. Ja kuitenkin, kaikenlaista uskomatonta tapahtuu edelleen, tänäkin päivänä.

Minun elämäni pelastautumiset ja seikkailut ovat pienemmässä mittakaavassa kuin Pietarin. Esimerkiksi muutama viikko sitten olin Helsingissä Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa, ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni istumaan Musiikkitalon ylimmälle parvelle. ”Huh ja huh, mä pyörryn ihan varmasti”, oli ensimmäinen ajatus jo lausuttu ääneen ennen kuin pelko ehti kunnolla paikalle.  Ne, jotka ovat istuneet Musiikkitalon parvella, tietävät mistä puhun. Siellä minä istuin kaksi ja puoli tuntia, korkeimmalla parvella, yrittäen välillä katsoa kymmenien metrien pudotusta alas. Ja alhaalla - orkesteri soitti.

Näin jälkeenpäin kauhukokemukset saattavat jopa naurattaa. Minä nauroin itselleni jo tuona iltana: olihan se aika huvittava tilanne. Istuin liimattuna penkissä, syvähengitellen, silmät visusti kiinni, pää taaksepäin kallistettuna. Ystäväni vieressä istui mummo samassa jamassa kuin minä ja tärisi niin, että penkkirivi hytkyi. Onneksi muistin rukoilla, sillä lopulta selvisin jonkinlaisena voittajana: pelastauduin pelon vankilasta. Tärisin penkissä konsertin loppuun saakka ja pelosta huolimatta, katsoin pelkoani silmästä silmään.      

´

© Anna Tikkanen

Sitä joskus tahtomattaan, joskus omasta tahdostaan, astuu vaaravyöhykkeelle. Onneksi meillä on Jumala, joka kaikesta huolimatta kulkee kanssamme. Ja vaikka sitä joskus putoaisi, Hän kyllä ottaa kiinni. “Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…”

 

-Niina

 

 

Ps. I Love You

Eräänä aamuna aamutoimia suorittaessani (halutessanne kuvitelkaa vaikka että istuin vessanpytyllä) oivalsin jotakin. Kuinka moni teistä on nähnyt otsikon leffan? Itse olen nähnyt sen vain kerran enkä ole kyseisen leffan maailman suurin hypettäjä, mutta silti se iskeytyi läpi alitajuntani juuri tuona taianomaisena hetkenä. Avaan asiaa hieman niille, jotka ovat eläneet leffan irlantilaismaisemien aiheuttaman matkakuumeen ulottumattomissa.

Elokuvan päähenkilön, Hollyn, (jonka nimen löysin imdb:stä) mies on kuollut, mutta tuo mies on jättänyt jälkeensä jotakin. Nimittäin tervehdyksiä, jotka päättyvät aina sanoihin Ps. I love you. Niitä löytyy milloin mistäkin, juuri oikealla hetkellä, ystävien pitäessä huolta siitä, että toimittavat miehen heidän huostaansa jättämät tervehdykset Hollylle. Ajatelkaa nyt, jos teidän miehenne, tai vaimonne olisi kuollut – eikö se vasta olisi sitä kuuluisaa jotakin, saada tuollaisia tervehdyksiä? Ihan kuin tuo poismennyt aviopuoliso vieläkin pitäisi huolta. Muistuttaisi siitä, että muistat juuri sen, mistä hänellä niin usein oli sinua tapana muistuttaa (kotoa kannattaa lähteä tarpeeksi ajoissa, muistaa tarkistaa säätila, ottaa yhteyttä niihin ja niihin ihmisiin, ostaa kaupasta sitä ja sitä, hakea se ja se harjoituksista, varata se ja se juttu jne.) Ja tadaa, vihdoin pääsen tämän kirjoituksen pääajatukseen.

Uskon, että Jumala on jättänyt meille Raamatun massiiviseksi rakkauskirjeeksi, jonka sisällöstä meille kolahtaa aina juuri ne kohdat, millä Jumala haluaa meitä kulloinkin rohkaista, lohduttaa, puhutella.. rakastaa... Hän on suunnitellut sen sisällön niin tarkasti, että sieltä löytyy aina, jokaiselle maailman yksilölle, jokaisessa elämäntilanteessa, juuri se kohta, jolla Hän haluaa kyseistä yksilöä muistuttaa, koskettaa, ravistella... rakastaa. Renessanssin aikana. Kiinassa. Japanissa. Jenkeissä. Uusklassismin aikakaudella. Roomassa. Romantiikan aikana. Nykyaikana. Eilen. Tänään. Suomessa. Ruotsissa. Virossa. Portugalissa. Senegalissa. You get my point.

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh.3:16)

Raamattu kolahtaa jokaiselle yksilönä. Ei välttämättä heti – ei niin tapahtunut minullekaan, aluksi luin vain niitä kohtia, mitä muut suosittelivat, ja ajattelin että niiden pitää olla hyviä. Mutta viime vuosina olen kokenut, että Jumala on alkanut puhua Raamattua lukiessani koko ajan. (Ja uskon, että Hän haluaa puhua näin kaikille!) Siellä on aina joku kohta kussakin luvussa, mikä kolahtaa täysillä.

Viimeksi minuun kolahti Luukkaan evankeliumin alku:

”Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.” (Luuk.1:1-4)

Ajattelin ehkä ensimmäistä kertaa sitä, miten Raamatun kirjojen kirjoittavat ovat olleet ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kokeneet Jumalan kutsuvan heitä kirjoittamaan siitä, mitä ovat kokeneet. Ja miten erilailla he ovat esimerkiksi Jeesuksenkin kokeneet, kun ajattelee vaikka evankeliumeita, ja niiden aivan täysin toisistaan eroavia painotuksia. Kullekin on kolahtanut Jumalasta eri puolet. Matteukselle (tai kuka sen kirjoittikaan) Jeesuksen opetukset, vuorisaarnan mahtipontisuus and all that jazz. Luukkaalle (ks. ed.) pienet ja heikot, joille Jumala teki ihmeellisiä asioita, niin kuin Elizabeth, joka tuli vanhoilla päivillään raskaaksi, ja Maria, joka tuli raskaaksi vaikkei olisi pitänyt. Johannekselle (ks. ed.) se, miten kaikki on luotu Jeesuksen kautta ja miten Jeesus on sitten tullut maailmaan, Sana lihaksi. Jumala avasi kullekin erilaisia näköaloja itseensä. Mutta kaikki olivat vaikuttuneita. Niin vaikuttuneita (ja toki myös Hengen vaikutuksenalaisia), että heidän on ollut pakko kirjoittaa siitä.

Mikä kohta on kolahtanut sinuun viimeksi? Mikä on avannut sinulle Jumalan näkökulmaa asioihin, saanut kokemaan, miten paljon Jumala rakastaa juuri sinua?

Ja tämä on vasta alkua. "Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1.Kor13:12)

- Anna-Mari (kuvat © Anna-Mari)

 

Palveleminen ja lepo

Ja hänen [Johannes Kastajan] opetuslapsensa tulivat ja ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet; ja he menivät ja ilmoittivat asian Jeesukselle. Kun Jeesus sen kuuli, lähti hän sieltä venheellä autioon paikkaan, yksinäisyyteen. Ja tämän kuultuaan kansa meni jalkaisin kaupungeista hänen jälkeensä. Ja astuessaan maihin Jeesus näki paljon kansaa, ja hänen kävi heitä sääliksi, ja hän paransi heidän sairaansa. (Matt. 14:12-14)

Yllä olevassa kohdassa puhutaan Johannes Kastajan hautaamisesta. Kuultuaan tämän uutisen Johanneksen opetuslapsilta, Jeesus halusi mennä yksinäisyyteen. Matkallaan hän kohtasi kuitenkin saman ongelman kuin moni meistä nykypäivänä: tarvitsevat eivät tästä maailmasta lopu kesken. Hän huomasi väkijoukon, joka oli seurannut häntä, tunsi sääliä ja alkoi palvella heitä parantaen heidän sairaansa. Meidänkin elämässämme on joskus tilanteita, joissa meidän täytyy siirtää omat tarpeemme ja ajatuksemme syrjään voidaksemme palvella toisia, joiden tarpeet ovat akuutimpia kuin omamme. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, että Jeesus palvelee kansanjoukkoa ja ruokkii heidät ihmeellisesti viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Tämän kaiken jälkeen nimittäin sanotaan:

Ja kohta hän vaati opetuslapsiansa astumaan venheeseen ja kulkemaan edeltä toiselle rannalle, sillä aikaa kuin hän laski kansan luotansa. Ja laskettuaan kansan hän nousi vuorelle yksinäisyyteen, rukoilemaan. Ja kun ilta tuli, oli hän siellä yksinänsä. (Matt. 14:22-23)

Jeesus ei vain huolehtinut kansanjoukon tarpeesta ja sen jälkeen rientänyt uuteen paikkaan ja uuteen tehtävään. Huolehdittuaan kansan tarpeista (sairaiden parantamisen ja ruokkimisihmeen kautta) ja opetuslastensa tarpeista (ruokaahan jäi yli se kaksitoista korillista) hän palasi tekemään sen, mitä varten hän oli tullut. Hän meni yksinäisyyteen rukoilemaan. Hän ei juossut kansan perään varmistamaan, pääsisivätkö kaikki turvallisesti kotiin. Hän ei myöskään lähtenyt etsimään seudun muita apua tarvitsevia ja sairaita, jotta voisi palvella heitä. Hän osasi jättää omat tarpeensa syrjään muiden ihmisten akuutin tarpeen vuoksi, mutta hän osasi myös huolehtia omista tarpeistaan. Meidänkin tulee osata tunnistaa rajamme ja se, milloin tarvitsemme lepoa. Itselleni (perfektionistina) tämä on ollut vaikea läksy oppia: jotta minulla olisi jotain annettavaa ihmisille, minun täytyy huolehtia omasta jaksamisestani ja antaa Jumalan hoitaa minun murheeni ja huoleni.

Jeesus näytti meille myös tavan, millä lepäämme parhaiten: yhteydessä Jumalaan. Hän vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan, ollakseen Isänsä kanssa. Se on myös se paikka, jossa me parhaiten lataamme akkujamme ja josta saamme voimaa jatkaa vaellustamme. Ei kukaan meistä jaksa palvella jatkuvasti muita, vaikka joskus saatankin tuntea syyllisyyttä siitä, että muilla näyttää jatkuvasti riittävän energiaa olla muiden kanssa ja kulkea vierellä. Vain oman itseni kohdalla näen ne hetket, kun makaan kotona yksinäni ja itken sitä, etten jaksa kantaa itse kaikkea sitä, mitä elämässäni ja ympärilläni on. Onneksi minun ei tarvitse kantaa sitä yksin. Ja jos Jeesuskin tarvitsi lepoa ja yhteyttä Isään, ei minunkaan tarvitse tuntea alemmuutta siitä, että voimat joskus loppuvat. Jumalan voima on ehtymätön, ja sen avulla meidän on mahdollista taas lepohetken jälkeen jatkaa matkaa eteenpäin yhdessä rakastavan Isämme kanssa.

- Miika

 

Kaksi klassikkoa

Eilisessä opiskelijaillassa katsottiin That's my King -video, jonka puhuja sanoi nähneensä jopa tuhat kertaa. Omat katselukertani ovat vielä laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tämä on klassikkovideo joka sykähdyttää joka kerta ja rohkaisee kertomaan Jeesuksesta.

 

Toinen klassikkovideo on Falling Plates. Molemmat videot ovat hyviä esimerkkejä sitä miten evankeliumia voi välittää niin monella tavalla! Eikun jakoon!

 

 

 

 

"Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden." Room. 5:21

 

"Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan." 1. Tim. 1:14

 

-Liina