Meillä on nälkä

Sillävälin opetuslapset pyysivät häntä sanoen: "Rabbi, syö!" Mutta hän sanoi heille: "Minulla on syötävänä ruokaa, josta te ette tiedä". Niin opetuslapset sanoivat keskenään: "Lieneekö joku tuonut hänelle syötävää?" Jeesus sanoi heille: "Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa. (Joh. 4: 31-34)

Olen viime aikoina lukenut John Burken kirjaa ”Mutaa ja mestariteos”. Sen yksi oivallus on jäänyt mieleeni pyörimään enkä ole saanut sitä millään pois, joten ajattelin kirjoittaa sen julki. Ajatus liittyy Jeesuksen sanoihin edeltävässä Raamatunkohdassa: ”Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa”. Monilla kristityillä tuntuu usein olevan nälkä. Osallistuminen seurakunnan kokouksiin tai kräsäiltoihin, hengailu ja kristillisten kavereiden tapaaminen eivät välttämättä anna kaikkea sitä, mitä tarvitsemme. Voimme lukea Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta ja rukoilla (niin kuin oikein on ja myös siitä saamme paljon: sanoohan Jeesus ettei ihminen elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta), mutta silti tuntea, että jotain puuttuu sisäisestä maailmastamme. Kaipaamme jotakin täyttymystä elämäämme mitä emme vielä näistä saa. Jotkut juoksevat seurakunnasta ja yhteisöstä toiseen etsimässä ”parempaa yhteisöä” täyttämään tätä aukkoa sisimmässään, lähes aina sitä löytämättä. Mikä voisi olla se asia, mitä niin kaipaamme?

Jeesuksen vastaus omalla kohdallaan tähän kysymykseen oli: ”Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa”. Olen sitä mieltä, että emme voi löytää lopullista täyttymystä elämäämme ja kaipaukseemme, jos elämme Jumalalle vain puolella sydämellä. Jos otamme Jumalan mukaan vain tiettyyn osaan elämäämme, valitsemme Raamatussa esitetystä Jumalan tahdosta (ja siitä mitä Jumala meille erityisesti puhuu) sen, minkä haluamme ja sen mikä ei kolahda jätämme tekemättä. Jos tartumme meille tarjottuun pelastukseen vain viime hetken pääsylippuna, jonka käytämme sitten, kun olemme eläneet elämämme sen mukaan mitä itse haluamme, kyllä Jumala meitä voi armahtaa ja kuulla. Mutta melko tyhjää sellainen elämä on. Kyllä Jumala meitä rakastaa siitä huolimatta mitä teemme ja jätämme tekemättä, mutta Jumalan tahto ei ole se, että me elämme itsellemme. Olen itse elänyt elämääni paljolti tässä tyhjyydessä ja joskus myös väläyksinä siitä, millaista se voi olla, kun Jumala saa vaikuttaa elämän kaikilla osa-alueilla. Ja voin sanoa, että itselle eletty elämä on vähäisempää kuin ei mitään verrattuna siihen, mitä Jumala voi meille antaa, kun lähdemme täydesti seuraamaan Häntä (vaikka edelleenkin horjun tahtoessani kulkea kohti sitä tietä).

Ettekö sano: 'Vielä on neljä kuukautta, niin elonleikkuu joutuu'? Katso, minä sanon teille: nostakaa silmänne ja katselkaa vainioita, kuinka ne ovat valjenneet leikattaviksi. Jo nyt saa leikkaaja palkan ja kokoaa hedelmää iankaikkiseen elämään, että kylväjä ja leikkaaja saisivat yhdessä iloita. Sillä tässä on se sana tosi, että toinen on kylväjä, ja leikkaaja toinen. Minä olen lähettänyt teidät leikkaamaan sitä, josta te ette ole vaivaa nähneet; toiset ovat vaivan nähneet, ja te olette päässeet heidän vaivansa hedelmille." (Joh. 4: 35-38)

Ei ole olemassa sen parempaa aikaa toteuttaa Jumalan tahtoa ja lähteä kokosydämisesti seuraamaan Jumalaa kuin nyt. Meille ei ole luvattu helppoa elämää Jumalan yhteydessä. Se vie meidän itsemme kuolemiseen omalle tahdollemme ja haluillemme, kärsimyksiin ja jopa vainoihin, mutta myös yltäkylläisempään elämään Jeesuksen kanssa kuin voimme kuvitella. Pelto on valmis jo nyt, sen takia ei huomista tarvitse odottaa. Kysymys on vain: haluatko sinä?

- Miika

Pitkäperjantain sanoma

Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman? Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta.  Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät kasvonsa pois. Hyljeksitty hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.                          
                                                                                                                                          Jes. 53:1-6

Synti. Tuomio. Kuolema. Tämä kaikki olisi kuulunut meille. Olisimme ansainneet sen. Kuitenkin Jumala päätti toisin. Jumala antoi ainoan Poikansa kuolemaan syyttömänä meidän puolestamme, jotta me saisimme rauhan. 

Kuinka usein pysähdymme miettimään mitä todella tarkoittaa se, että Jeesus on kuollut puolestamme? Entä kuinka usein muistamme, kuinka kalliilla hinnalla meidät on ostettu vapaiksi (1.Piet 1:18-19)?  Omasta puolestani ainakin voin todeta, että muistan tätä aivan liian harvoin. 

Ehkä kuitenkin tänään on hyvä pysähtyä ristin ääreen ja jäädä pohtimaan, mitä Jeesuksen pelastustyö todella tarkoittaa minun kohdallani. Samalla sydämestä voi myös nousta kiitos ja ilo siitä, että Jeesus on kärsinyt minulle kuuluvan rangaistuksen ja lahjoittanut vapauden, rauhan, puhtauden, sovinnon, anteeksiannon ja iankaikkisen elämän (ks. Room. 5:6-11).

Pitkäperjantain sanoman ääreen voit hiljentyä mm. päivän tekstien äärellä, joita ovat Ps. 22:7-20, Jes 53, Gal 6: 14, Joh. 19:16-30.

http://www.youtube.com/watch?v=d_24IdbJ0Tw

Siunausta ja Jumalan rauhaa sinulle

-         - Anu

Laki ja evankeliumi

Ne, jotka tuntevat minut tietävät, että evankeliumi ja evankeliointi ovat lähellä sydäntäni. Tulin uskoon kuuntelemalla kristillistä radio-ohjelmaa, jossa painotettiin vahvasti evankeliointia ja usein haastateltiin ihmisiä tavoitteena julistaa heille evankeliumia. Vaikka olin pitänyt itseäni kristittynä lähes koko elämäni ajan, vasta tämän radio-ohjelman kautta näin ensimmäistä kertaa elämässäni oman syntisyyteni suuruuden ja sen seurauksena tarpeeni pelastajalle. Jouduin vastakkain Jumalan lain kanssa – ja laki vaikutti minussa sen, mistä Jumalan Sana todistaa:

”Mutta me tiedämme, että kaiken minkä laki sanoo, se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä. Eihän yksikään ihminen tule hänen edessään vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja, sillä lain kautta tulee synnin tunto.” (Room.3:19-20, Raamattu Kansalle)

Lain merkitys ei koskaan ollut auttaa ihmisiä vanhurskauteen lakia noudattamalla. Jumalan laki on heijastus Hänen Pyhästä luonnostaan, ja kun syntinen ihminen peilaa itseään Jumalan lakiin, hän näkee itsensä sellaisena kuin hän todellisuudessa on – kurjana syntisenä. Päädyttyämme tähän pisteeseen meillä on kaksi vaihtoehtoa: Ensimmäinen vaihtoehto on katsoa muualle, verrata itseämme muihin ihmisiin ja todeta, että emme olekaan niin pahoja kuin ensin luulimme. ”Kyllähän Jumalakin ymmärtää”, ”Hän varmasti laskee rimaa niin, että pääsemme taivaaseen joka tapauksessa”. Toinen vaihtoehto on pitää katseemme Jumalan Pyhyydessä ja antaa sen murtaa meidät ja johtaa nöyryyteen ja parannuksen tekoon.

”Jumalan mielen mukainen murhe näet saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei tarvitse katua. Maailman murhe sen sijaan tuottaa kuoleman.” (2.Kor.7:10)

Laki herättää meissä synnin tunnon. Synnin tunnon tulisi johtaa meidät Jumalan mielen mukaiseen murheeseen ja parannuksen tekoon – kääntymiseen Jumalan puoleen apua huutaen. Paavali kuvaa tätä lain ja evankeliumin suhdetta Galattalaiskirjeessä näin sanoin:

”Ennen uskon tuloa meitä vartioitiin lain alaisuuteen suljettuina, kunnes usko ilmestyisi. Näin laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me tulisimme vanhurskaiksi uskosta. Mutta uskon tultua emme enää ole kasvattajan alaisia. Te kaikki olette uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal.3:23-26)

Laki ja evankeliumi liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Jeesus, universumin paras evankelista, itse käytti 10 käskyä näyttääkseen synnin rikkaalle nuorukaiselle (Markus 10:17-22). Myös Paavali käytti lakia samalla tavalla (Room. 2:21-23). Lukemattomat uskonnot saarnaavat ainoastaan lakia ja näin sitovat raskaita taakkoja jäsentensä ylle orjuuttaen heidät tavoittelemaan jotain, mihin kukaan ei voi yltää. Valitettavasti monet kristityt puolestaan saarnaavat vain evankeliumia ja jättävät lain huomiotta. Evankeliumi voi olla hyvä sanoma vain niille, jotka näkevät itsensä syntisinä. Evankeliumi ilman lakia on kuin lääkäri, joka yrittää tarjota lääkettä henkilölle, joka on täysin vakuuttunut omasta terveyden tilastaan. Mutta jos lääkäri ensin näyttää todisteita, testituloksia, kaavoja ja selittää oireita, niin potilas voi alkaa ymmärtää, että hän todella on lääkkeen tarpeessa.

Mielestäni on surullista, että moderni evankeliointi on suurelta osin täysin unohtanut lain merkityksen. Joko laki sivuutetaan täysin tai sitten painotetaan vain vähän ihmisen syntisyyttä sanoen: ”Mehän olemme kaikki syntisiä, eikö..” Asiat olivat ennen toisin. Uskonpuhdistajat ymmärsivät hyvin lain merkityksen. Heistä se oli välttämätöntä. Jos lakia ei saarnattaisi ensin, se olisi kuin ei muokkaisi maata ennen kuin alkaa kylvää siihen siementä. Tähän lopuksi voisinkin antaa pohdittavaksi joidenkin tunnettujen uskonpuhdistajien (melko suorat ja karkeat) näkemykset, mitä tulee lain ja evankeliumin suhteeseen:

”Lain tulee ikuisesti valmistaa tietä evankeliumille.  Tämän huomiotta jättäminen sielujen opastuksessa on miltei varma tapa tuottaa väärää toivoa, esittää vääränlaisen standardin Kristityn kokemuksista, ja täyttää kirkot väärillä käännynnäisillä. . . Aika tulee osoittamaan tämän selvästi.” (Charles Finney, 1875)

John Wesley (1791) sanoi niistä, jotka eivät käyttäneet lakia evankelioinnissa:

”Kaikki tämä juontaa mitä syvimmästä tietämättömyydestä lain ominaisuuksista ja käytöstä, ja todistaa, että ne jotka käyttäytyvät näin eivät joko tunne Kristusta, tai ovat vieraita elävään uskoon, tai ainakin he ovat vain lapsia Kristuksessa, ja sellaisinaan taitamattomia vanhurskauden Sanassa.”

”He eivät koskaan tule hyväksymään armoa, kunnes he vapisevat pelosta oikeudenmukaisen ja pyhän Lain edessä” Charles Spurgeon (1892)

"Tämä on se syy, miksi meillä on niin paljon sienikäännynnäisiä. Eli käännynnäisiä, jotka putkahtavat esiin yön aikana ja katoavat, koska heidän kivenkova maaperänsä ei ole kynnetty.  Heillä ei ole tietoa Lain langettavasta tuomiosta. He ovat ’kivisen maan kuulijoita’ tai ’vääriä käännynnäisiä’” George Withfield (1770)

Martti Luther (1546) Galattalaiskirjeen kommentaarissaan puhui lahkosta, joka oli nousemassa hänen aikanaan uuden opin kanssa: 

“Saatana, kaiken kapinan jumala, aiheuttaa päivittäin uusia uskonlahkoja. Ja viimeisimmän niistä, jota minun ei koskaan olisi tullut ennalta nähdä tai joskus epäillä, hän on nostanut ylös lahkon, joka opettaa, että Kymmenen Käskyä tulisi ottaa pois kirkoista, ja että ihmisten ei tulisi olla kauhistuneita Lain tähden, vaan heitä tulisi hellävaroin kehottaa Kristuksen armon julistamisen kautta.”

Luther sanoi, että uusi lahko oli noussut esiin saatanallisilla vivahteilla, ja jonka hän ei koskaan olisi aavistanut tulevan. Hän oli kauhistunut ajatuksesta, että ihmiset eivät käyttäisi Lakia vaan sen sijaan hellävaroin kehottaisivat ihmisiä tulemaan Kristuksen luo, julistaen yksin armoa -  melko osuva kuvaus modernin evankelioinnin menetelmistä.

Modernin evankelioinnin sudenkuopista voisin kirjoittaa paljon muutakin ja ehkä palaan siihen vielä tulevaisuudessa. Mutta tämän kirjoituksen myötä kehottaisin kaikkia Kristittyjä tarkastelemaan, kuinka toimimme tässä suhteessa? Olemmeko kenties itse unohtaneet sen, mitä Raamattu sanoo Jumalan laista ja siitä kuinka voimme käyttää sitä osoittamaan synnin todellisuuden; ja kuinka se voi auttaa ihmisiä ymmärtämään tarpeensa pelastajalle?

Ehkä vähän out of context, mutta: ”Me tiedämme, että laki on hyvä, jos sitä käytetään lain mukaisesti” (1.Tim.1:8 ) J

-Eelis

Puolustushyökkäys

 Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”
Luuk. 23:34
 
 
Me satutamme toinen toisiamme. Satutamme sanoilla ja satutamme teoilla. Joskus tarkoituksella, joskus täysin tietämättämme.
 
Kun minua satutetaan, sorrun helposti satuttamaan takaisin. Tahdon puolustautua. Toisen satuttaminen on väärin, mutta kuitenkin saatan antaa itselleni luvan siihen, jos minua on ensin satutettu. Puolustautumisen nimessä minä satutan takaisin. Mutta puolustautuminen ei ole mikään puolustus. Puolustautua voi myös tyynesti ja asiallisesti. Toisen tietoinen satuttaminen on aina väärin.
 
Jeesusta satutettiin hirvittävän paljon. Häntä lyötiin niin sanoin kuin teoin – lopulta kuolemaan asti. Jeesus ei hyökännyt takaisin. Ristillä kärsiessään hän pyysi, että Jumala voisi antaa anteeksi ihmisille, jotka olivat päättäneet, ilman minkäänlaisia todellisia perusteita, ristiinnaulita hänet. Jeesus ymmärsi, etteivät ihmiset tienneet, mitä he olivat tekemässä. Jeesus pystyi näkemään yli pilkkaavien sanojen ja väkivaltaisten tekojen.
 
Kun seuraavan kerran tulen satutetuksi, osaisinpa minäkin kääntyä Jumalan puoleen ja rukoilla satuttajani puolesta: ”Anna anteeksi hänelle, Herra, hän ei tiedä, mitä hän tekee.” Ehkä tämän jälkeen pystyisin vastaamaan satuttajalleni asiallisesti enkä siirtäisi hänen aiheuttamaansa kipua takaisin häneen. Mutta entä jos näen, että minua satutetaan täysin tietoisesti? Silloinkaan en saisi lyödä takaisin. Tietoisesti toimiessaankaan satuttaja ei välttämättä ymmärrä, mitä on tekemässä. Ja vaikka hän ymmärtäisi, se ei oikeuta minua satuttamaan häntä. Minun kuuluisi vastata hänelle asiallisesti, vaikka se tuntuisi mahdottomalta. Anoessani armoa hänelle toimin oikein niin häntä kuin itseänikin kohtaan. Puolustautuminen on hyvästä, sillä ei vääryyttä pidä hyväksyä. Mutta puolustautua voi monella tavalla, satuttamatta toista.
 
Tahtoisin toimia kuten Jeesus. Mutta tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Sillä minä olen yksi niistä syntisistä ihmisistä, jotka ristiinnaulitsivat hänet. Tahdon, mutta en tahdo tarpeeksi. Yritän, mutta epäonnistun. Tulen satutetuksi ja satutan takaisin. Toimin, ennen kuin ehdin edes ajatella. Joudun anomaan armoa itselleni vähintään yhtä useasti kuin anon sitä toiselle syntiselle.
 
Vaikka jo nyt tiedän, että tulen epäonnistumaan, aion silti yrittää. Aina, kun onnistun hillitsemään puolustushyökkäykseni, saan kiittää Herraa. Sillä vain Hänen voimassaan kykenen toimimaan oikein.
 
-Johanna

You were born for this

"Mutta Ester puhui Hatakille ja käski hänen sanoa Mordokaille: Kaikki kuninkaan palvelijat ja kuninkaan maakuntien kansa tietävät, että kuka ikinä, mies tai nainen, kutsumatta menee kuninkaan luo sisempään esipihaan, on laki sama jokaiselle: hänet surmataan; ainoastaan se, jota kohti kuningas ojentaa kultavaltikkansa, jää eloon. Mutta minua ei ole kolmeenkymmeneen päivään kutsuttu tulemaan kuninkaan tykö." Kun Mordokaille kerrottiin Esterin sanat, käski Mordokai vastata Esterille: "Älä luulekaan, että sinä, kun olet kuninkaan linnassa, yksin kaikista juutalaisista pelastut. Jos sinä tänä aikana olet vaiti, tulee apu ja pelastus juutalaisille muualta, mutta sinä ja sinun isäsi perhe tuhoudutte. Kuka tietää, etkö sinä juuri tällaista aikaa varten ole päässyt kuninkaalliseen arvoon?" Niin Ester käski vastata Mordokaille: "Mene ja kokoa kaikki Suusanin juutalaiset, ja paastotkaa minun puolestani; olkaa syömättä ja juomatta kolme vuorokautta, yöt ja päivät. Myös minä palvelijattarineni samoin paastoan. Sitten minä menen kuninkaan tykö, vaikka se on vastoin lakia; ja jos tuhoudun, niin tuhoudun." Niin Mordokai meni ja teki, aivan niinkuin Ester oli häntä käskenyt. (Ester 4:10-17)

Juutalainen kansa oli siirretty pakkosiirtolaisuuteen ja eli Persian valtakunnassa hajallaan. Eräs Persian valtakunnan suurimmista miehistä, Haaman, haluaa kostaa juutalaiselle kansalle ja tuhota sen täysin. Tässä tilanteessa Mordokai pyytää Esteriä, kuningatarta, puhumaan kuninkaan kanssa jotta tilanne voitaisiin pelastaa. Edeltävässä Raamatunkohdassa Ester vastustelee, koska hänellekin voisi käydä huonosti yrityksessä. En voi sanoa olleeni koskaan lähellekään vastaavassa tilanteessa kuin Ester, mutta olen kylläkin ollut tilanteissa joissa minua on pyydetty tekemään jotain, jota en ole halunnut tehdä. Syy on joskus ollut sama kuin Esterillä, pelko, harvoin tosin on ollut kyse niin vakavasta asiasta kuin oman henkensä menettämisestä. Kenties olen pelännyt vaikkapa torjutuksi tulemista tai negatiivista vastaanottoa. Joskus kyse on ollut aivan puhtaasti laiskuudesta tai omasta mukavuudenhalusta. On turvallisempaa vain jäädä omaan soppeensa ja yrittää maksimoida todennäköisyys sille, että itse pelastuu ja voi mahdollisimman hyvin. Mordokain vastaus iskee kuitenkin minuun. Voinko minä vain jäädä kotiin ja ajatella itseäni ja omaa pelastustani? Kyllä Jumala osaa auttaa hädässä olevia ilman minuakin, mutta millainen ihminen minä olen, jos kieltäydyn mahdollisuudesta auttaa, kun sitä minulle tarjotaan. Jumala on tehnyt minusta sen, mitä olen ja vienyt minut sinne missä vaikutan, tarkoitusta varten. En voi ajatella ainoastaan itseäni. Minulla on tehtävä viedä Jumalan valtakuntaa eteenpäin ja auttaa hädässä olevia niin hyvin kuin voin. Ja Jumala antaa meille siinä voiman, kun kuljemme rukoillen.

On toinenkin asia, minkä yhteydessä mietin Esterin tilannetta suhteessa omaani. Kun hän meni kuninkaansa ja kansan hallitsijan luokse, täytyi hänen pelätä sitä, tuleeko hän kuulluksi ja saako hän ylipäätään elää sen teon jälkeen. Tuohon aikaan edes kuningattarelle kuninkaan luokse pääseminen ei ollut itsestäänselvyys, sinne piti aina saada kutsu. Meidän tilanteemme on erilainen. Koko maailmankaikkeuden kuningas, meidän Herramme ja Jumalamme on aina meidän saavutettavissamme. Jumalan kutsu tulla luoksensa on aina voimassa, sen eteen ei tarvitse tehdä mitään, emmekä me voikaan. Joskus tuntuu siltä, että yritän niin kovasti ansaita pääsyni sisään, etten tajua oven jo olevan auki ja Isän odottelevan syli avoinna milloin tajuan sen. Meillä on jatkuvasti suora yhteys Isämme luokse. Hän on myös kaikkivaltias Jumala, niin meidän elämässämme kuin koko maailmassa. Miksi emme menisi Herran eteen ja pyytäisi Häneltä apua kaikkeen siihen, mitä elämässämme ja tässä maailmassa tulee vastaan. Hän voi muuttaa tilanteen ja pelastaa meidät ahdingon keskeltä, kuinka synkältä se ikinä näyttääkään. Siksi kehotankin sinua (ja samalla itseäni): vie kaikki se, mikä sinua painaa, Jumalan eteen. Hän kykenee toimimaan silloinkin, kun me emme siihen pysty. Ja Hän odottaa sinua juuri nyt.

Millaisia ajatuksia Esterin tarina sinussa herättää? Kirjoita ajatuksiasi kommenttiosioon, niin voimme yhdessä ihmetellä sitä, mitä Jumala haluaa meille puhua. :) Ole siunattu.

- Miika

Pelot ja ihmeet

Ap. t. 12:7 ”Mutta yhtäkkiä hänen edessään seisoi Herran enkeli ja huone oli täynnä valoa, ja enkeli töytäisi Pietarin hereille sanoen: 'Nouse kiireesti.' Kahleet putosivat Pietarin käsistä."

Kuningas Herodes oli mestauttanut joitakin seurakunnan jäseniä ja päätti vangita Pietarin. Pietaria vartioitiin tarkoin ja pakoyritys ilman Herran apua olisi ollut luultavasti mahdoton toteuttaa. Vaan mitä teki seurakunta? Se rukoili lakkaamatta Pietarin puolesta (Ap. t. 12:5). Yönä, joka edelsi Pietarin oikeudenkäyntipäivää, Herra päätti vapauttaa Pietarin kahleista. Uskomattomalla tavalla Pietari pelastui toivottoman tilanteen edessä. Meidän Jumalamme oli tuolloin kaikkivoipa, ja on sitä tänäkin päivänä.

Mitähän Pietari oli miettinyt vankityrmässä ollessaan? Oliko hän luottanut ja rukoillut lakkaamatta? Oliko hän ylistänyt ja kiittänyt Jumalaa, kaikesta huolimatta? Jaksoiko hän olla valona pimeyden keskellä Kristusta kirkastamassa? Pelkäsikö hän? Myöhemmät jakeet luvusta 12 kertovat, ettei Pietari itsekään aluksi uskonut tapahtumia todeksi, vaan luuli kaikkea näyksi. Siltä se kyllä alkuun kuulostaakin.

Monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen, kun lukee Raamatun tekstejä. Etsin usein inhimillisiä tunteita ja ymmärrettäviä lauseita. Tapahtumat kiehtovat, ja tietenkin ydinsanoma. Kuitenkin, jotta tekstiä voisi paremmin uskoa, siihen kaipaa tarttumapintoja, joihin voi hetkeksi tarrautua ja samaistua. Joskus voi olla vaikea eläytyä tähän Pietarin pelastautumismatkaan; aika harvoin joutuu itse tuollaisiin tilanteisiin. Ja kuitenkin, kaikenlaista uskomatonta tapahtuu edelleen, tänäkin päivänä.

Minun elämäni pelastautumiset ja seikkailut ovat pienemmässä mittakaavassa kuin Pietarin. Esimerkiksi muutama viikko sitten olin Helsingissä Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa, ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni istumaan Musiikkitalon ylimmälle parvelle. ”Huh ja huh, mä pyörryn ihan varmasti”, oli ensimmäinen ajatus jo lausuttu ääneen ennen kuin pelko ehti kunnolla paikalle.  Ne, jotka ovat istuneet Musiikkitalon parvella, tietävät mistä puhun. Siellä minä istuin kaksi ja puoli tuntia, korkeimmalla parvella, yrittäen välillä katsoa kymmenien metrien pudotusta alas. Ja alhaalla - orkesteri soitti.

Näin jälkeenpäin kauhukokemukset saattavat jopa naurattaa. Minä nauroin itselleni jo tuona iltana: olihan se aika huvittava tilanne. Istuin liimattuna penkissä, syvähengitellen, silmät visusti kiinni, pää taaksepäin kallistettuna. Ystäväni vieressä istui mummo samassa jamassa kuin minä ja tärisi niin, että penkkirivi hytkyi. Onneksi muistin rukoilla, sillä lopulta selvisin jonkinlaisena voittajana: pelastauduin pelon vankilasta. Tärisin penkissä konsertin loppuun saakka ja pelosta huolimatta, katsoin pelkoani silmästä silmään.      

´

© Anna Tikkanen

Sitä joskus tahtomattaan, joskus omasta tahdostaan, astuu vaaravyöhykkeelle. Onneksi meillä on Jumala, joka kaikesta huolimatta kulkee kanssamme. Ja vaikka sitä joskus putoaisi, Hän kyllä ottaa kiinni. “Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…”

 

-Niina

 

 

Ps. I Love You

Eräänä aamuna aamutoimia suorittaessani (halutessanne kuvitelkaa vaikka että istuin vessanpytyllä) oivalsin jotakin. Kuinka moni teistä on nähnyt otsikon leffan? Itse olen nähnyt sen vain kerran enkä ole kyseisen leffan maailman suurin hypettäjä, mutta silti se iskeytyi läpi alitajuntani juuri tuona taianomaisena hetkenä. Avaan asiaa hieman niille, jotka ovat eläneet leffan irlantilaismaisemien aiheuttaman matkakuumeen ulottumattomissa.

Elokuvan päähenkilön, Hollyn, (jonka nimen löysin imdb:stä) mies on kuollut, mutta tuo mies on jättänyt jälkeensä jotakin. Nimittäin tervehdyksiä, jotka päättyvät aina sanoihin Ps. I love you. Niitä löytyy milloin mistäkin, juuri oikealla hetkellä, ystävien pitäessä huolta siitä, että toimittavat miehen heidän huostaansa jättämät tervehdykset Hollylle. Ajatelkaa nyt, jos teidän miehenne, tai vaimonne olisi kuollut – eikö se vasta olisi sitä kuuluisaa jotakin, saada tuollaisia tervehdyksiä? Ihan kuin tuo poismennyt aviopuoliso vieläkin pitäisi huolta. Muistuttaisi siitä, että muistat juuri sen, mistä hänellä niin usein oli sinua tapana muistuttaa (kotoa kannattaa lähteä tarpeeksi ajoissa, muistaa tarkistaa säätila, ottaa yhteyttä niihin ja niihin ihmisiin, ostaa kaupasta sitä ja sitä, hakea se ja se harjoituksista, varata se ja se juttu jne.) Ja tadaa, vihdoin pääsen tämän kirjoituksen pääajatukseen.

Uskon, että Jumala on jättänyt meille Raamatun massiiviseksi rakkauskirjeeksi, jonka sisällöstä meille kolahtaa aina juuri ne kohdat, millä Jumala haluaa meitä kulloinkin rohkaista, lohduttaa, puhutella.. rakastaa... Hän on suunnitellut sen sisällön niin tarkasti, että sieltä löytyy aina, jokaiselle maailman yksilölle, jokaisessa elämäntilanteessa, juuri se kohta, jolla Hän haluaa kyseistä yksilöä muistuttaa, koskettaa, ravistella... rakastaa. Renessanssin aikana. Kiinassa. Japanissa. Jenkeissä. Uusklassismin aikakaudella. Roomassa. Romantiikan aikana. Nykyaikana. Eilen. Tänään. Suomessa. Ruotsissa. Virossa. Portugalissa. Senegalissa. You get my point.

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh.3:16)

Raamattu kolahtaa jokaiselle yksilönä. Ei välttämättä heti – ei niin tapahtunut minullekaan, aluksi luin vain niitä kohtia, mitä muut suosittelivat, ja ajattelin että niiden pitää olla hyviä. Mutta viime vuosina olen kokenut, että Jumala on alkanut puhua Raamattua lukiessani koko ajan. (Ja uskon, että Hän haluaa puhua näin kaikille!) Siellä on aina joku kohta kussakin luvussa, mikä kolahtaa täysillä.

Viimeksi minuun kolahti Luukkaan evankeliumin alku:

”Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.” (Luuk.1:1-4)

Ajattelin ehkä ensimmäistä kertaa sitä, miten Raamatun kirjojen kirjoittavat ovat olleet ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kokeneet Jumalan kutsuvan heitä kirjoittamaan siitä, mitä ovat kokeneet. Ja miten erilailla he ovat esimerkiksi Jeesuksenkin kokeneet, kun ajattelee vaikka evankeliumeita, ja niiden aivan täysin toisistaan eroavia painotuksia. Kullekin on kolahtanut Jumalasta eri puolet. Matteukselle (tai kuka sen kirjoittikaan) Jeesuksen opetukset, vuorisaarnan mahtipontisuus and all that jazz. Luukkaalle (ks. ed.) pienet ja heikot, joille Jumala teki ihmeellisiä asioita, niin kuin Elizabeth, joka tuli vanhoilla päivillään raskaaksi, ja Maria, joka tuli raskaaksi vaikkei olisi pitänyt. Johannekselle (ks. ed.) se, miten kaikki on luotu Jeesuksen kautta ja miten Jeesus on sitten tullut maailmaan, Sana lihaksi. Jumala avasi kullekin erilaisia näköaloja itseensä. Mutta kaikki olivat vaikuttuneita. Niin vaikuttuneita (ja toki myös Hengen vaikutuksenalaisia), että heidän on ollut pakko kirjoittaa siitä.

Mikä kohta on kolahtanut sinuun viimeksi? Mikä on avannut sinulle Jumalan näkökulmaa asioihin, saanut kokemaan, miten paljon Jumala rakastaa juuri sinua?

Ja tämä on vasta alkua. "Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1.Kor13:12)

- Anna-Mari (kuvat © Anna-Mari)