Kutsuttu... repimään.. särkemään.. tuhoamaan?

Eräässä opiskelijoiden illassa pysähdyimme Jeremian ensimmäisen luvun äärelle. Minun silmiini ponnahtivat sanat:

”Minä annan sanani sinun suuhusi. Minä asetan sinut tänä päivänä kansojen ja valtakuntien yläpuolelle. Sinun tulee repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää, rakentaa ja istuttaa.” (Jer.1:9-10)

Olisin hymyillyt viimeisille kahdelle sanalle. Mutta sitä edeltävät – mitä ihmettä? Ja kuitenkin yhä varmemmin alan uskoa, että ne todella pitävät paikkansa. Myös meidän kohdallamme.

Tiedättekö sen ajatuksen, kun kuuntelette jonkun opiskelutoverin kertovan elämästään tai vain vierestä katselette kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita hän on saanut elämässään. Ja sitten jossain välissä alatte miettiä, että mitä minä olen elämälläni tehnyt. Että olen ripustautunut kaikin voimin Jumalaan, päättänyt elää joka ikisen hetken Hänen yhteydessään. Ja jos joku ulkopuolinen katsoisi elämääni, ei hän näkisi siinä varmasti mitään ihmeellistä. Ennemminkin vertaisi opiskelutovereihini ja katsoisi, miten paljon he ovat saaneet elämässään aikaan.

Aloin kuitenkin miettiä... Mitä kun näillä ihmisillä tulee elämässään hetki, kun kaikki ei menekään hyvin. Lapsi joutuu leikkaukseen. Parisuhteessa tulee ongelmia. Jää työttömäksi. Ei ole mitään mihin palata. Ikään kuin he olisivat koko elämänsä rakentaneet korttitaloa, keskittyneet kohottamaan sitä korkeuksiin. Ja minä hetkenä tahansa, pienenkin tuulenhenkäyksen saattelemana, se voi tulla ryminänä alas.

Ja toisaalta, jotain täytyy tapahtua. Jotain sellaista, joka saa heidät tajuamaan, että he eivät voi elää irrallaan Luojastaan. Joka saa heidät ymmärtämään, että he tarvitsevat anteeksiantoa. Armoa. Ei kukaan käänny Jumalan puoleen, jos he eivät koe jollakin tasolla tarvitsevansa häntä - vai kääntyvätkö?

Eikö olisi parempi, jos heidän ei tarvitsisi odottaa siihen kuuluisaan viimeiseen hetkeen, jolloin he viimein ymmärtäisivät, mitä he ovat koko elämänsä etsineet? Että me jollakin keinoin saisimme särjettyä heissä sen illuusion, että he pärjäävät omillaan, että he voivat koko elämänsä rakennella korttipinoaan.

Olisinko minä valmis siihen? Puhkaisemaan onnellisen kuplan? Jotta he eivät joutuisi menemään elämässään niin pitkälle, että huomaavat lopulta, ettei ole mitään mihin tarttua. Jotta he eivät joutuisi putoamaan tyhjyyteen.

”Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte. Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kuule hänen ääntänsä ja riipu hänessä kiinni, sillä siinä on sinun elämäsi ja pitkä ikäsi, ja niin sinä saat asua siinä massa, jonka Herra sinun isillesi, Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, vannotulla valalla on luvannut heille antaa.” (5.Moos.30:19-20)

Kuvissa yksi Britannian parhaista mahdollisuuksista itsemurhaan. Johon kaikki voi pahimmillaan päättyä.

- Anna-Mari, joka kiittää Mannaa edellisestä kirjoituksesta, joka inspiroi minua puolestani tähän (kuvat © Anna-Mari)

Miellyttämisestä

Pyrin usein miellyttämään ihmisiä. Usein se tapahtuu aivan automaattisesti ja jälkeenpäin vasta tajuan, että tulipa taas miellytettyä ihmisiä. Tietyissä tilanteissa ja usein se onkin hyvä asia pyrkiä olemaan ihmisille mieliksi, mutta ei aina. On myös tilanteita, joissa ei pitäisi olla ihmisille mieliksi vaan pikemminkin Jumalalle.

”Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Mutta fariseusten tähden he eivät sitä tunnustaneet, etteivät joutuisi erotetuiksi synagogasta, sillä he rakastivat ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa.” Joh. 12:42-43

Miellyttämiseen liittyykin läheisesti ihmisten kunnian hakeminen. Hallitusmiehet eivät tunnustaneet uskoaan Jeesukseen, koska heille ihmiskunnia oli rakkaampi kuin Jumalan kunnia. Kuinka tunnistankin tämän itsestäni! Usein kun voisin ja minun tulisi tunnustaa uskoni, en sitä tee, koska haen ensisijaisesti ihmisten kunniaa ja hyväksyntää. Pyrin miellyttämään ihmisiä ohi Jumalan tahdon. ”Sitä hyvää, mitä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä toteutan.”Room.7:19

Usein päässäni kuvittelen ja oletan, mitä ihmiset haluavat kuulla minulta ja miten he tahtovat minun käyttäytyvän. Oletan, että ihmiset eivät tahdo kuulla mitään Jeesuksesta enkä siis kerro, koska miellytän ihmisiä ja haen heidän kunniaansa. Olen siis hiljaa, kun minun pitäisi puhua. En kerro evankeliumia – ilosanomaa vanhemmilleni, koska oletan, että he eivät halua kuulla. Eivätkä ihmiset usein haluakaan kuulla Jeesuksesta, eivätkä puhua uskosta – siinä oletukseni usein osuukin oikeaan. Mutta juuri sitä he tarvitsisivat eniten. Ihmiset tarvitsevat Jeesusta, heidän täytyy saada kuulla evankeliumi, kuulla, jotta voivat uskoa! Enemmän tulisi miettiä sitä mitä ihmiset tarvitsevat kuin mitä he itse haluavat. "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” sanoivat apostolitkin, kun ylipapit ja neuvosto kielsivät heitä opettamasta Jeesuksen nimessä. (Apt.5:29) Enemmän tulee miellyttää Jumalaa kuin ihmisiä, enemmän tulee etsiä kunniaa Jumalalta, eikä ihmisiltä.

”Kuten olemme ennenkin sanoneet, niin sanon nyt taas: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.

Ihmisiäkö minä nyt taivuttelen puolelleni vai Jumalaa? Tai pyrinkö olemaan ihmisille mieliksi? Jos vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija. Teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukaista. Enhän minä ole sitä keneltäkään ihmiseltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan sain sen ilmestyksessä Jeesukselta Kristukselta.” Gal.1:9-12

Yksi suurimmista syistä miksi en kerro Jeesuksesta ja evankelioi, on siis se, että tahdon miellyttää ihmisiä. Evankeliumi kun ei ole ihmismielen mukaista ja ihmiset eivät halua kuulla sitä, joten miellytän ihmisiä ja jätän kertomatta, auts. Miellytän taas ihmisiä, en Jumalaa. Siispä:

”saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita ja kehota, kaikin tavoin kärsivällisesti opettaen. Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät kärsi tervettä oppia vaan omien himojensa mukaan haalivat itselleen opettajia korvasyyhyynsä. He kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät tarujen puoleen.” 2.Tim.4:2-4

Ihmiset eivät halua kuulla. He haalivat opettajia, jotka miellyttävät heitä. Mutta ihmiset tarvitsevat Jeesusta. Kunpa emme niinkään miellyttäisi ihmisiä vaan pikemminkin rakastaisimme heitä.  Rukoillaan siis, että voisimme tässä asiassa miellyttää Jumalaa, eikä ihmisiä. Ei kuitenkaan lain alta vaan armon riippukeinusta käsin.

Tämä on hyvä tunnistaa ja tunnustaa ja kääntyä.

 ”Minä kurja ihminen! Kuka vapauttaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän herramme, kautta! Niin minä siis tällaisena palvelen mielellä Jumalan lakia mutta lihalla synnin lakia. Nyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, sillä elämän Hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.”Room.7:24-8:2

-Manna 

Ainoa tapa elää

Huomaan, että omat ajatukseni lähtevät liikkeelle toisten esittämistä ajatuksista. Niin näkyy käyvän tässäkin blogissa. Luin Miikan kirjoituksen ja aiemmin olin lukenut sitä edeltävän Liinan jutun ja huomasin, että tässä ollaan vuorovaikutuksen lähteillä. Ja syvimmilläänhän meidän elämämme on vuorovaikutusta toisten – ja Jumalan – kanssa. Takaisin ajatuksiini.

Minulla on sunnuntaitapa. Sen voisi todeta italialaisittain. Dolce far niente. Englannos kuuluisi. The sweetness of doing nothing. Päämääränäni on vain levätä Jumalan läsnäolossa. Kyllä. Vaikka esseet ja tenttiinluvut ja gradu kilpaa huutaisivat tekemistään niin en koskekaan niihin. Usein en ajattelekaan niitä. Ajatukseni ovat kohdistuneet Raamatun päähenkilöön. Jumalaan.

Eilinen sunnuntai sai ilmaa siipiensä alle edellisestä illasta. Kävin katsomassa ihmiskauppaa käsittelevän Nefarious dokumentin. Pystyin pitämään kyyneleeni sisälläni siihen saakka, kun entiset ihmiskaupan uhrit alkoivat kertoa, miten olivat kohdanneet Jumalan. Henkihieverissä, piiskottuina, kaiken ihmisarvonsa ja itsekunnioituksensa menettäneinä nämä naiset kertoivat, miten heidän ainoa ajatuksensa oli Jumala. Että Jumala pelastaisi heidät. Että he saisivat nähdä Jumalan. Ja he saivat. Jumala pelasti jonkun hengen. Pari heistä kertoi unesta, jossa saivat kohdata Jeesuksen. Ja miten Jeesus vain rakasti heitä. Ei syyttänyt heitä mistään. Ei ylenkatsonut. Vain rakasti. Ensimmäistä kertaa elämässään nämä ihmiset saivat kokea, että heillä on ihmisarvo. Jumala toteutti lupauksensa.

”Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: <<Tässä minä olen.>>” 

(Jes.58:9)

Aloin miettiä, miten oikeutettu olen saadessani jo nyt kokea Jumalan läsnäolon. Että minun ei tarvitse odottaa viimeiseen hetkeen. Saan elää joka ikisen päivän elämästäni Jumalan kanssa.

Ja niin. ”When all of a sudden I am unaware of these afflictions eclipsed by glory and I realize just how beautiful you are and how great your affections are for me” Jumalan suuruus ja pyhyys on paljon suurempi kuin mikään siitä kivusta tai syyllisyydestä mitä me koemme. Se vetää puoleensa, se voittaa kaiken.

”We are his portion and he's our prize, drawn to redemtion by the grace in his eyes. If grace is an ocean we are all sinking. So heaven meets earth like a sloppy wet kiss and my heart turns violently inside of my chest. I don't have time to maintain these regrets when I think about the way he loves us.” Jeesuksessa taivas on kohdannut maan niin radikaalilla tavalla, niin persoonallisesti... En itse ole mitenkään erityisen koirarakas ihminen mutta noista sanoista ”sloppy wet kiss” mulle tuli mieleen se, kun joku koira tulee nuolemaan sun kasvot ja vaikka siinä ois ollut kuinka surullinen tai mitä tahansa niin siinä tilanteessa ei voi olla hymyilemättä. Se saa ajatukset pakosti pois kaikesta muusta.

En tiedä saanko välitettyä tätä ajatusta teille. Mä oon laulanut tuota biisiä kohta pari päivää putkeen (biisin nimihän on ”How he loves us.”, jonka voi kuulla esimerkiksi täältä: http://www.youtube.com/watch?v=ZhY_nuw7-HA ). Me ollaan niin etuoikeutettuja. Jumala vaan toivoo, että me käännyttäisiin hänen puoleen. Hänen kanssaan me saadaan elää vapaina orjuuden ikeistä. Rakastettuina. Sielunvihollisella ei oo meihin mitään valtaa. Ja kaikki tässä maailmassa huutaa heikoimpina hetkinään sen Jumalan puoleen, jonka kanssa me saadaan kulkea muutenkin joka ikinen päivä. Tämän maailman luojan ja voittajan kanssa.

 

Luetaan Raamattua. Se on meille lahja, jonka avulla me saadaan oppia, millainen meidän Jumala on. Kuvaus hänestä, joka on niin paljon Suurempi kuin tämä maailma ja joka me saadaan vielä kerran nähdä livenä. Rukoillaan. Sekin on lahja, mulle ainakin ainoa todellinen hetki, jolloin mä nään asiat todella Jumalan perpektiivistä. Kohdataan ihmisiä, niin että he saa kokea, että on joku suurempi. Joku jonka rakkaus on paljon täydellisempää kuin miehen tai vaimon rakkaus. Jonka kautta meidät joka ikinen on luotu. Joka näkee meissä sen, mitä on meihin asettanut ja janoaa sitä henkeä mustasukkaisen kiihkeästi. Vain siinä me saadaan kokea, että meitä todella arvostetaan, kunnioitetaan ja rakastetaan varauksettomasti. Me ollaan Pyhän hengen temppeleitä. Ei luotuja yrittämään saavuttaa ihmisten arvostusta, vaan kokemaan, miten joku on arvostanut ja rakastanut meitä niin paljon, että on kuollut meidän puolesta. Joku joka janoaa olla suhteessa meidän kanssa. Suhteessa, joka loppujen lopuksi on ainoa todellinen tapa elää.

Nyt ehkä lopetan. Voitte jatkaa kommenttiboksissa tai uusilla kirjoituksilla tai omilla rukouksilla tai ylistyksillä tai kahvipöytäkeskusteluilla tai millä haluattekaan.

- Anna-Mari (joka myös otti ylläolevan kuvan)

 

Kun kaikki tämä tuntuu niin turhalta...

Psalmi 73 kuvaa alkutekstinsä mukaan ”Hurskaan kiusausta jumalattomien menestyessä”. Psalminkirjoittaja, Aasaf, kuvaa hetkeä, jolloin hänessä nousi kateus jumalattomia kohtaan, sen tähden että he menestyvät teoistaan huolimatta. Omia ajatuksiaan ja olotilaansa tuossa hetkessä hän kuvaa seuraavasti:

  

Turhaan minä olen pitänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomuudessa: minua vaivataan joka aika, ja minä saan joka aamu kuritusta. Jos olisin sanonut: "Noin minäkin puhun", katso, niin minä olisin ollut petollinen koko sinun lastesi sukua kohtaan. Minä mietin päästäkseni tästä selvyyteen; mutta se oli minulle ylen vaikeata, (Ps.73:13-16)

Tällainen ajatus saattaa joskus hiipiä mieleen monellakin kristityllä. Ainakin itse olen löytänyt itseni heikkoina hetkinä miettimässä sitä, mitä järkeä tässä kaikessa oikein on. Kaikki vaikuttaa turhalta vaivalta. Toiset ihmiset tuntuvat saavan tehdä mitä tahansa haluavat ja elämä hymyilee heille. Monet tämän maailman rikkaimmista ihmisistä ovat saavuttaneet omaisuutensa kyseenalaisin keinoin. Harva kuitenkin jää kiinni tai saa siitä rangaistusta. Pienemmässäkin mittakaavassa tuntuisi monesti helpommalta, kun saisi vain ”vaihtaa vapaalle” ja olla miettimättä sitä, mikä on oikein tai väärin tai jollekin pahaksi. Kuitenkin psalminkirjoittajan tavoin joudun näissä hetkissä huomaamaan sen, että se ei ole oikein. Jos unohdan Jumalan ja hänen tahtonsa, petän samalla kaiken sen, mihin uskon ja luotan elämässäni, kaiken sen mitä rakastan. Ongelma on vaikea. Psalminkirjoittaja löytää kuitenkin vastauksensa.

… kunnes minä pääsin sisälle Jumalan pyhiin salaisuuksiin ja käsitin, mikä heidän loppunsa on oleva. Totisesti, sinä panet heidät liukkaalle, perikatoon sinä heidät syökset. Kuinka he joutuvatkaan äkisti turmioon! He hukkuvat, heidän loppunsa on kauhistava. Niinkuin unen käy herätessä, niin sinä, Herra, kun heräjät, heidän valhekuvansa hylkäät.

 Kun minun sydämeni katkeroitui ja minun munaskuihini pisti, silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt, olin sinun edessäsi kuin nauta. (17-22)

Psalminkirjoittaja oivaltaa tuskansa keskeltä sen, että tämän elämän väliaikainen menestys ei ole kaikki. Kysymys on myös iankaikkisuuden näkökulmasta. Vaikka ajallinen menestys ei aina olisikaan meille suotuisa, niin me voimme katsoa tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Me elämme maailmassa, jonka Jeesus on jo voittanut. Jumalattomilla ei tätä toivoa ole. Jeesus sanoo: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon?” (Luuk. 9:25) Psalminkirjoittaja myöntää olleensa väärässä katkeroituessaan ja tarkastelleensa asioita tyhmästi. Hän lopettaa:

Kuitenkin minä pysyn alati sinun tykönäsi, sinä pidät minua kiinni oikeasta kädestäni. Sinä talutat minua neuvosi mukaan ja korjaat minut viimein kunniaan. Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti. Sillä katso, jotka sinusta eriävät, ne hukkuvat, sinä tuhoat kaikki, jotka haureudessa sinusta luopuvat. Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi. (23-28)

Tänäänkin, Jumala on meidän kalliomme. Hän pitää meistä huolta ja on meidän kanssamme. Joskus elämä saattaa murjoa meitä henkisesti ja fyysisesti. Useinkaan kristittynä eläminen ei ole huippukokemuksia ja valtaisaa riemua (joskus se toki on!), vaan se saattaa olla hyvinkin vaikeaa ja raskasta. Mutta niissäkin hetkissä me voimme luottaa Jumalan läsnäoloon ja kykyyn viedä meidät vaikeuksien yli. Me emme joudu luottamaan itseemme tai omaan voimaamme, vaan me voimme luottaa Jumalaan, joka pitää kiinni kädestämme joka hetki. Ja kun Jumala on meidän puolellamme - todellakin - mistä me huolehtisimme?

- Miika

Kannattaako, onko hyötyä, minulle?

Moni illalla sotkuiselta tuntunut ajatus on aamulla yllättävän kirkas. Aamu on usein minulle tehokasta työskentelyaikaa. Aamu on myös tiukkoina hetkinä pakopaikka ja keino kerätä itseään, päästä tehtävien tasalle. Silloin laitan kellon soimaan tavallistakin aikaisemmin ja saan pari tuntia aikaa, jolloin kadulla ei näy ketään eikä naapurissa valoja. Maailma ei ole vielä ravistanut unihiekkoja silmistään - maailma ei odota minulta mitään.

Usein kuitenkin tuntuu jo heti aamusta, että maailma ei odota. Päivä lähtee käyntiin väärinpäin, vääristä asioista käsin. Sähköpostit, uutiset, koulutehtävät, blogit ja twitter-viestit täyttävät ajatukset.

Viime sunnuntaina heräsin ja punnitsin mielessäni kysymystä: lähdenkö nyt messuun vai mitä kaikkea muuta ehtisinkään tehdä sinä aikana? Onko järkeä? 

Messussa sitten, kuten usein aiemminkin, saarna kolahti omalle kohdalle. Pappi aloitti kysymällä: Kannattiko tulla messuun?  Ja jatkoi puhumalla siitä miten me ihmiset punnitsemme ja laskelmoimme. Tämän tehokkuuden ja hyödyn maksimoinnin jalkoihin jää usein myös Jeesuksen kanssa viettämämme aika. Alamme punnita myös sitä hyötynäkökulmasta ja arjen kiireiden keskellä tuntuu vaikealta pysähtyä ja hiljentyä Sanan ja rukouksen äärelle. 

Jeesuksen opetuslapset luopuivat aikanaan monista asioista lähtiessään seuraamaan Jeesusta. Myös heidän mieleensä nousi välillä samanlaisia kysymyksiä: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” (Matt. 19: 27)

Viime viikolla rukoilin ystävän kanssa ja hänelle tuli rukouksessa mieleen kuva, jossa kävelin Jeesuksen kanssa rannalla. Kävelimme rauhallisesti ja Jeesus nosti aina välillä hiekasta simpukan, avasin sen ja näytti minulle sen sisällä olevan kauniin helmen. 

Jeesus kaipaa juuri minua lähelleen. Ja minä kaipaan Jeesuksen lähelle. Hänen kanssaan vietetty aika ei mene hukkaan.

Jeesus vastasi Pietarin kysymykseen:

Jumalan armo on asia, jota emme omalla laskelmoinnilla ja yrityksellä voi saada.  Jumalan armoa ei ansaita, vaan se saadaan lahjana. Minä voin kuitenkin tehdä valintoja, joiden ansiosta voin viettää enemmän aikaa Jeesuksen kanssa. Silloin Hän saa tilaisuuden näyttää minulle kauneimpia helmiään ja armonsa laajuutta.

Voisin aloittaa aamuista.

-Liina

*Kuvat esimerkkejä positiivisista aamujen aloituksista!

Huolehtimisen kipeys ja sen helpotus

Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.
Matt. 10:29 - 31

Olen mestari huolestumaan. En tiedä, miten olenkin kehittynyt niin hyväksi. Huolehtiminen on laji, jossa voisin osallistua SM-kisoihin (vaatimattomasti). Sen lisäksi, että huolenaiheita riittäisi muillekin jaettavaksi, on myös kestävyyteni lajissaan melko huippua.

Kuten tänään. Aloitin huolehtimisen varmaan aamulla väsyneestä olostani ja jatkoin työpäivän jälkeen vertailemalla laskimotukoksen, levottomien jalkojen ja suonikohjujen eroja. Levottomien jalkojen sijaan mieleni tuntui olevan levoton.

Soitin äidille. Äidin murehtimissuorituskyky on elämänkokemuksen myötä heikentynyt, mutta meissä on jotain samaa (sukulaisuuden lisäksi). Kerroin huoleni. Äiti kuunteli, järkeisti, ymmärsi. Ja lopuksi sanoi: ”Mitä jos rukoiltaisiin vielä iltarukous?” 

Iltarukous on ollut meidän juttu lähes koko elämäni ajan. Iltarukous on sulattanut murjotuksen, yksinäisyyden, välimatkan ja tietysti myös huolet. Rakas Jeesus on jatkunut usein listalla esirukouksia lähimmäisistä, joilla on vaikeaa tai joiden puolesta muuten toinen (tai molemmat) meistä murehtii. Tiesin rukouksen auttavan. Edes nolous siitä, etten ollut itse tajunnut viedä murheitani Isän eteen, ei vaikuttanut helpotuksen iloon. Yhteinen rukous lisäsi vain iloani.

En varmaankaan pääse hetkessä eroon huolehtimisen mitaleistani ja tiedän, etten ole ainoa, joka niitä keräilee vastoin tahtoaan. Tiedän kuitenkin keinon, miten huolehtimiseni voi toimia enemmän hyödyksi kuin harmiksi.  Tällaisille kuin minä, huolehtiminen on yksi keino muistaa kääntyä Isän puoleen, laskea huolet ja pelot Hänelle ja kiittää Häntä kaikesta, mitä Hän on meille antanut.

"Herra Jumala --- Sinä olet alku ja loppu, eikä ilman sinua olisi mitään. Sinun tiesi ovat salatut ja sinä tunnet ihmiset paremmin kuin he itse.Sinun turvalliseen huomaasi jätän itseni, rakkaani ja koko ihmiskunnan, jonka toivo ja lepo ovat sinussa maailman alusta maailman loppuun. Aamen."

Martti Lindqvistin aamuhartaus 9.10.1990, Kulkemisen kipu ja ilo -teoksesta

- Katariina
 

Tänään meillä on juhlat!

Ja hän [Jeesus] sanoi myös sille, joka oli hänet kutsunut: "Kun laitat päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, älä sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita, etteivät hekin vuorostaan kutsuisi sinua, ja ettet sinä siten saisi maksua. Vaan kun laitat pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas, koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa." (Luuk. 14: 12-14)

Jeesus kehottaa laittamaan juhlat pystyyn, mutta vieraat ovatkin hieman toisenlaisia kuin saattaisi kuvitella. Kun me laitamme pöydän koreaksi, kutsumme mielellämme käymään ystäviämme, joiden kanssa voimme jakaa elämäämme, saada neuvoja ongelmiimme ja ylipäätään vain viettää mukavaa aikaa yhdessä. Usein odotettavissa on myös vastavuoroinen käynti toisen luona, jolloin saa nauttia kaikista vierailun eduista, eikä edes tarvitse itse leipoa! Tällaisillekin hetkille on toki paikkansa, mutta niihin Jeesus ei tässä Raamatunkohdassa viittaa. Sen sijaan Jeesus kehottaa kutsumaan hyvin sekalaista joukkoa, joka harvoin saa kutsua mihinkään bileisiin. Joukkoa, jonka kanssa kukaan ei tule pöytään istumaan, joka istuu illat kotona yksin ja miettii miksi kukaan ei välitä. Joukkoa, jolla ei edes ole kotia minne mennä. Varmasti sinäkin tunnet tällaisia ihmisiä, tai ainakin näet heitä päivittäin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten paljon aikaa minulla menee elämässäni ”hukkaan”. Tarkoitan tällä sellaisia hetkiä, jotka ovat ikään kuin muiden hetkien välissä. Kahden luennon välissä on tunti vapaa-aikaa. Odotan ystävää tapaamiseen ja hän ilmoittaa myöhästyvänsä puoli tuntia. Matkustan bussilla kotiin enkä ole ottanut opiskelumateriaaleja mukaan. Mitä tekisin? En ole erityisen väsynyt, enkä varsinaisesti keksi mitään hyödyllistä tekemistä. Yleensä vain päädyn käveleskelemään ympäriinsä ja turhaudun kun aika ei tunnu kuluvan. Viime päivinä olen kuitenkin tuntenut kutsua astua ulos mukavuusalueeltani: jos alkaisinkin keskustella jonkun kanssa tai auttaisin jotakuta, joka apua tarvitsee? Kaiken ei aina tarvitse olla niin monimutkaista tai suunniteltua. Mitä tällaisessa spontaanissa hetkessä voisi tapahtua?

Tapaaminen ystävän, tuttavan tai perheenjäsenen kanssa saattaa useinkin olla mukava kokemus. Joskus se saattaa olla jopa valtaisan hieno hetki, ja näille tapaamisille on ehdottomasti oma, tärkeä paikkansa. Monesti se voi kuitenkin olla myös melko yhdentekevää, normaalia, jo nähtyä tai jopa tapahtua velvollisuudentunnosta. Mutta entä jos kutsuisit seuraasi jonkun ihmisen, joka viettää lähes jokaisen päivänsä yksin? Entä jos keskustelisit henkilön kanssa, joka ei ole koskaan saanut kunnolla tulla kuulluksi? Entä jos ottaisit taloosi vieraaksi ihmisen, jota muut katsovat nenänvartta pitkin tai jopa halveksivat? Mitäpä jos jopa uskaltaisit lähtiessä halata henkilöä, joka ei ole koskaan saanut tuntea rakkautta? Eikö sellainen hetki olisi ihmeellinen ja ainutlaatuinen teille molemmille? Tämä on myös Jeesuksen esimerkin mukaista toimintaa. Jeesuksella ei ollut taloa, mihin hän olisi vieraita kutsunut, mutta hän itse meni sellaisten ihmisten luokse, jotka eivät muiden silmissä olleet mitään. Hän otti tykönsä lapsia, naisia, samarialaisia ja sairaita, vaikka se ei ollut tavanmukaista. Ja Jeesus muutti näiden ihmisten elämän. Joten seuraavan kerran, kun pistät kahvinkeittimen päälle tai vain kävelet ympäriinsä kaupungilla miettien miten tappaisit aikaa, pysähdy hetkeksi pohtimaan, voisitko astua ulos mukavuusvyöhykkeeltäsi ja osoittaa rakkautta jollekin sellaiselle ihmiselle, joka tarvitsee sitä kipeästi.

- Miika

Hän antoi meille meidän onnemme

Katsoin hetki sitten elokuvan Atonement - Sovitus, jonka viimeiset sanat edelleen kaikuvat mielessäni. I gave them their happiness. Vertasin mielessäni elokuvan ihmisten tekemää sovitustyötä Jeesuksen sovitustyöhön. Mietin, miten he kuten mekin, aina sovitamme tekojamme, jotta voisimme elää ilman häpeää ja syyllisyyttä. Mutta Jeesus sovitti meidän syntimme, jotta me saisimme elää vapaina.

Luin viimeksi Markuksen evankeliumista Getsemanen tapahtumia. Erityisesti Jeesuksen kiinniottamista edeltäviä tapahtumia.

He tulivat Getsemane-nimiseen paikkaan, ja Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä rukoilen.” Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen hän otti mukaansa. Hän alkoi nyt tuntea kauhua ja ahdistusta. Hän sanoi heille: ”Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa.” Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse. Hän sanoi: ”Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.” (Mark.14:32-36.)

Aloin jollakin tasolla ymmärtää, miten Jeesus ennen kuolemaansa tunsi meidän tuskamme ja kipumme jo etukäteen. Tunsi, miten tämä maailma tulisi sattumaan meitä. Tunsi, miten me tulisimme rikkomaan itseämme ja ympärillämme olevia ihmisiä. Ja se tunne otti hänet valtaansa. Niin syvästi, että hän olisi halunnut välttyä siltä hetkeltä, kun hänen fyysisesti piti kohdata se kaikki. Meidän syntimme.

Hän kuitenkin halusi tehdä Isänsä tahdon. Antaa mahdollisuuden sille elämälle, jonka tämän maailman Luoja oli meille alun perin tarkoittanut. Sen kauniin, puhtaan, vilpittömän elämän, jota hän tarkoitti, kun sanottiin: ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1.Moos.1:31.) 

Hän antoi meille meidän onnemme.

Sen onnen, jota ei voi saavuttaa ihmisten kautta, yrittämällä rakastaa ja repiä ihmisistä vastarakkautta, niitä viimeisiäkin rippeitä itsestä ja toisista. Jota ei voi saavuttaa intohimolla, sydämen palolla mitään taiteenlajia, elämäntehtävää, ihmistä, mitään kohtaan. Jota ei voi saavuttaa yrittämällä elää ihailun kohteena, ulkopuolelta asetettujen standardien mukaan.

Jonka voi saavuttaa ainoastaan antamalla oman särkyneen ja murtuneen sydämen Jumalalle, todeten, ettei minussa itsessäni ole tässä maailmassa mitään hyvää, ja antamalla hänen puhaltaa jälleen eloon kovettuneen, rikotun, tallotun sydämen. Joka voi jälleen sykkiä ensisijaisesti hänelle.

Vai luuletteko, että Raamattu syyttä sanoo: ”Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut”? (Jaak.4:5)

Vasta sitten olemme kykeneväisiä rakastamaan myös luotua. Vapaudesta käsin.

- Anna-Mari

Jeesuksen lähettiläinä

”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa.” 2. Kor.5:19–20

Jumala on rakastanut meitä valtavalla rakkaudellaan, niin paljon, että on antanut kaikki syntimme anteeksi ja tehnyt sovinnon kanssamme. Hän on myös antanut meille lahjaksi sovituksen sanan, jota saamme kertoa eteenpäin. Olemme saaneet upean aarteen; aarteen, jota kannattaisi kuuluttaa myös muille, jotta kaikki voisivat huomata sen ja ottaa sen vastaan.

Harvoin tulen kuitenkaan arjessa ajatelleeksi olevani tällaisen valtavan aarteen haltijana. Saati sitten muistan, että saan jakaa aarretta eteenpäin ja pyytää ihmisiä ottamaan se vastaan. Yllä olevassa Raamatunkohdassa Paavali ja hänen työtoverinsa Timoteus kirjoittavat siitä, kuinka heidät on kutsuttu Kristuksen lähettiläiksi ja miten Jumala puhuu ihmisille heidän kauttaan. Raamatun sanaan tutustuessamme voimme huomata, että heidän tekemänsä työ tuotti paljon tulosta ja moni otti vastaan sovituksen heidän puheensa ansiosta. 

Uskon, että Jumala haluaa käyttää myös meitä työssään. Mekin saamme olla Kristuksen lähettiläitä arjessa, siellä missä milloinkin elämme ja olemme. Jumala voi myös puhua ihmisille meidän kauttamme.  Kauttamme ihmiset voivat kuulla Jumalan valmistamasta sovituksesta, pelastuksen sanomasta. Mitä, jos uskaltaisin tänään kertoa muille siitä, mitä Jumala on puolestamme tehnyt tai olla elämälläni ja teoillani todistamassa Jumalan rakkaudesta?  Silloin voisin antaa jollekin mahdollisuuden suostua sovintoon Jumalan kanssa, mahdollisuuden pelastua. Mikä voisikaan olla tärkeämpää?

- Anu